Aarre Kari

Talvisodan syttyessä olin töissä Svaljungin tehtailla ja myös syksyllä, kun tilanne muodostui jännittäväksi. Silloinhan alkoi toinen maailmansota Saksan hyökättyä Puolaan ja Suomessakin elettiin jännittäviä hetkiä, oli neuvotteluvaihe ja lehteä seurattiin tiukasta.

Hain lehdet ja ruokatunnilla, joka oli tunnin mittainen ehdimme tutustua lehtiin ja saimme tuoreimpia tietoja.

Saha toimi kahdella tuurilla ja olimme jännittyneitä mitä tuleman pitää. Lokakuulla tuli YH määräys, niille miehille, jotka olivat suorittaneet asepalveluksensa ja olivat siinä iässä, että joutuivat lähtemään. Silloin lähti moni työkaveri YH:n.

Joulukuulla lähti mm. isäni, joka oli 1897 syntyneitä ja työkaverini, jonka kanssa kuljimme yhtä matkaa Vetämäjärveltä, syksyn ja talven kuljimme rautatietä myöden, tiet olivat huonossa kunnossa. Samalla kuulla sai kutsun myöskin Reino Ylä-Häkkinen, joka jo tammikuun alussa kaatui Suomussalmella.

Seurasimme tiiviisti sotatapahtumia ja kun sota syttyi marraskuun 30 päivänä, muistan päivän elävästi.

Olin tavanomaisella postinhakumatkalla aseman Osuusliikkeeltä. Olin tulossa Työväentalon lähelle, jossa asui työnjohtaja Kulju. Hän yritti kuopan ovia auki, että saisi lapset ja naiset turvaan, sillä niinkuin hän minulle sanoi "Pommia tippuu Helsingissä". Tämä oli alkua, silloin ei vielä tiedetty mitä sota tuo tullessaan.

Myöhemmin työmaalla se johti siihen, että oli ilmahälytyksiä. Joskus näimme pommaria, pommikoneita, kun ne lensi yli. Sahalla pantiin koneet seis ja Lapuanjoen varteen metsään Seppälän luo meni koko porukka hälytyksen ajaksi.

Pommituksia Alavudella ei ollut ja kyllä me nuoremmat jotenkin ainakin otimme ne hälytykset leikin kannalta. Meillä ei ollut vielä tuntumaa sodasta. Seinäjokea ja lähiseudun paikkakuntia oli pommitettu. Sotauutisia luettiin ja töitä tehtiin.

Saimme -20 syntyneet käskyn kutsuntaan maaliskuun 12 päivä ns. Vihriälään, jossa myöhemmin oli Kunnantoimisto ja nykyään Terveyskeskus.

Muistan elävästi kutsuntatilaisuuden.

Lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi, että arveletteko, että pärjäätte siellä missä muutkin, sanoin pärjääväni. Lääkärin kysymys johtui ehkä siitä, että olin tavattoman pienikokoinen 163 cm ja painoin 55 kg, pula-ajan lapsia. Olin urheileva tyyppi, tein pitkiä pyöräretkiä kesällä -39 ja yleensäkin kuntoilin, sekä tein kovaa työtä, eli kunnossani ei ollut vikaa.

Lääkäri sanoi, että no mikäpäs siinä, kirjoitetaan papereita. Paperit tulivatkin äkkiä, sillä 19 päivä samaa maaliskuuta tuli ilmoittautua Forssassa.

Kutsuntapäivänä en tiennyt sitä, että sota kestää vain seuraavan päivän, enkä myöskään sitä, että isäni oli haavoittunut Kollaanjoella samana päivänä.

Eikä tiennyt moni muukaan, sen paremmin sahalla kuin muuallakaan Alavudella, että maaliskuun 5, 6 ja 7 päivä oli monen Alavutelaisen sotilaan viimeinen päivä Vuosalmella. Siellä kaatui paljon Alavutelaisia sotilaita, Tieto siitä saatiin oikeastaan vasta rauhanteon 13 päivä maaliskuun jälkeen.

Muistan pommikoneet, jotka lenteli Alavuden yllä monen kilometrin korkeudessa. Seurasin kerrankin, kun juna pysähtyi Viitalan sorakuoppien luo ja veturinkuljettaja tai lämmittäjä seisoi ja ampuu pistoolilla taivaalle. Eipä tainnu pommarin lentäjät paljon hätkähtää pistoolin paukkua.

Kerrottiin jopa niin, että paikkakunnalla oli suojeluskunta, jotka tavoitteli pommikoneita kiväärintulella. Itse en nähnyt tämmöistä tapausta, mutta olen kuullut puhuttavan siitä.

No! Olin vartiotehtävissäkin Kärppäkosken silta oli lähellä Svaljungin tehdasta ja sieltä määrättiin vartiot öiseen aikaan, muistaakseni ne oli parivartiot. Olin Kortesmaan Jussin kanssa, hän asui aivan Työväentalon naapurissa Svaljungin huoneissa. Vartioimme uskollisesti Kärppäsiltaa. Kiväärit tuntu olevan, niin ruosteessa, että uskon ettei niillä paljon olisi pystynyt ampumaan. Oikeastaan emme edes nähneet mitään vartioaikanamme.

Vartiokämppä oli Janne Penttilän ulkokartanolla, olikohan se sauna vai saunan eteinen, jossa säilytimme aseita. Tämä oli kait varmistustoimenpide, sanottiin, että desanttejakin oli liikkeellä.

Alavuden aseman koululla oli majoittuneena joukko-osasto, joka minusta oli KSS joukkoa, joiden erikoiskoulutuksena oli ainakin kaasusuojelu ja tietysti muutakin. Näin ainakin kuulin mainittavat. Olivat nuorta sakkia, sitä en tiedä oliko heitä muilla kouluilla.

Eräs muisto on kuitenkin se.

Olimme hyvin uskollisesti illalla liikkeellä poikien kanssa. Kerran olin Vilho Mäntysen kanssa asemalla ja junasta pomppasi nuorehko sotilaspukuun pukeutunut mies ja kysyi minulta, että onko täällä sotilasmajoitusta. Mäntysen Vilho, joka oli suojeluskunnan poikaosastossa pukkasi minua ja kai tarkoitti sitä, että älä puhu mitään. Kyllä taisin sanoa, että kyllä täällä on, mutta lopetin kun Ville minua varoitti. No tästä oli seurauksena se, että kun olin työmaalla ( olin nimittäin laatikkolautasahuri, olin saanut ylennyksen, sen jälkeen kun varsinainen kaveri oli lähtenyt talvisotaan) ja sahasin laatikkolautoja ja rappaus päreitä. Sinne ilmestyi yllättäen kaksi upseeria työmaalleni ja kysyivät minua nimeltä. Sano olevansa luutnantti Sotarauta, oli niin hauska nimi, että jäi mieleen liekö oikea.

Hän sanoi, että olitteko eilen illalla asemalla johon sanoin, että kyllä. Tuliko junasta joku sotilas? Vastasin kyllä. Minulta kysyttiin tuntomerkkejä.

Jälkeenpäin ajattelin, että tämä kaikki liittyi siihen, kun oli näitä desantteja. Se, että oliko niitä Alavudella ja oliko tämä henkilö oikealla asialla, siitä ei ole minkäänlaista tietoa. Joka tapauksessa tarkkaan hommat otettiin. Otaksun, että Vilho joka oli sotilasasioista enemmän perillä, oli käynyt tietysti jossain tapauksen kertomassa ja sillä minultakin käytiin kyselemässä.

Joukko-osasto oli aikansa vielä Alavudella ja jäivätkin muistaakseni vielä, kun itse jouduin lähtemään armeijaan.

Minulla on jonkinlaisia muistikuvia siitä, kun tänne Alavudelle tuli siirtolaisia. Varsinkin siitä keskusteltiin minne siirtoväkeä otetaan. Heitä tuli minun lähitaloihin ja myöhemmin myös setäni taloon.

Muistan heillä oli karjaa mukana ja Svaljungin talliin ja navettaan jotka olivat tilavia, niihinkin karjaa sijoitettiin. Muistan myöskin sellaisen tapauksen, kun karjaa sijoitettiin tallin vintille, niin yksi lehmä oli pudonnut onkaloon, mistä heinää paasattiin hevosten eteen. Sitä en muista miten lehmän pois saaminen onnistui.

Kovinkaan paljon minulla ei ollut kosketusta siirtoväkeen.

Talvisotaan liittyy kaikenlaisia muistoja.

Jos menen ajassa taaksepäin tuonne kevääseen. Minulle suuri tapaus, kun lopultakin sain uuden polkupyörän irti. Se oli minun ikäisten ja nuorempienkin poikien suuri toive. Onnistuin siinä, koska olin sahalla töissä ja hankin Vainionpäästä hyvä ykkösen ja sen vuoksi kesä kuluikin pyöräretkien merkeissä.

Meitä -20 syntyneitä kavereita oli mm. Jorma Ahopelto, Kalle Niemelä, Olavi Saarinen, joilla kaikilla oli sama historia takanaan, toisin sanoen oli hankittu polkupyörät ja olimme tiiviisti liikkeellä.

Tein silloin henkilökohtaisen polkupyörä ennätykseni, jota en myöhemminkään ole rikkonut. Kävin edestakaisin Jämijärven lentokentällä olympialeirin päättäjäisissä ja vuorokauden aikana kertyi matkaa 288 kilometriä.

No niin, tuo syksy, sanoin jo tässä aikaisemmin, että se oli jännittävää aikaa ja muutamia merkillisiä muistoja liittyy tähän.

Muistan marras- joulukuulla revontulet olivat punaisia, koko pohjoinen taivas oli punainen. Jälkeenpäin olen lukenut, että ennustikohan se mitä tuleman piti, joka tapauksessa se jäi mieleen painuvana muistona.

Muistiin jäi myöskin se, että alkoi säännöstely. Rupesi olemaan tavaroista puute, kahvi taisi mennä kortille, en muista tarkkaa aikaa, mutta niin se vain oli ja muutakin tavaraa oli kortilla.

Todettiin, että Suomella oli heikko ilmapuolustus. Hävittäjiä oli vähän ja torjunta-aseitakin.

Jonkin kautta herätettiin sellainen ajatus, että kerätään kultaa ja arvoesineitä, niin paljon että saadaan hankituksi hävittäjiä. Muistan, että aika auliisti ihmiset luovuttivat, jopa vihkisormuksiaan ja muita arvoesineitä. Tästä sormuskeräyksestä on jälkeenpäin tehty yhtä sun toista juttua. Silloin se syntyi innostuksesta siihen, että Suomella olisi ilmapuolustus, kun pommarit kylvi pommia ympäri maan.

Suurella mielenkiinnolla ja innostuneesti otettiin vastaan hävittäjälentäjä Jorma Sarvannon pudottamat, oliko niitä nyt peräti 7:n pommikonetta muutamassa minuutissa. Josta sanottiin, että se oli suorastaan maailman ennätys.

Talvisodan aikana oli kaikenlaisia rajoituksia. Oli mm. ankara pimennys, valoja ei saanut ulos näkyä. Polkupyörän lyhdyssäkin oli vain pieni viiru, samoin autoissa. Oli autoja, jotka oli maalattu valkoiseksi ja monet menivät ilmahälytyksen aikana suojiin, heillä oli joko lakana tai jotain valkoista päällä.

Rajoituksiin vähitellen totuttiin, että paikat olivat pimeänä ja kulkuneuvot vähin valoin, mutta elämä jatkui.

Rautatieasemalla tavara- ja pikajuna yhteenajo on elävänä muistissa. Kuten jo aikaisemmin kerroin kuljin rataa pitkin töissä, matkaa oli 3 ½ kilometriä. Eräänä aamuna tulin aamutuuriin, joka alkoi kello kuusi. Huomasin, että pohjoisvaihteissa on jotain erikoista. Tulin paikanpäälle ja niin siellähän oli kaksi veturia luiskassa. Toinen oli suorastaan pyörät ylöspäin ja toinen kyljellään ja rata oli poikki.

Seinäjoki- Haapamäki radalla oli vilkas liikenne. Ruotsin apu kulki silloin Haapamäen rataa Vaasan kautta ensin. Oli niin, että kun oli kova talvi, niin ne taisi tulla jääkuljetuksena ja rautateitse tuli erilaista materiaalia ja silloin rata oli ainoa tie etelään pohjanmaalta. Se oli siis tärkeä rata.

Rata katkesi moneksi tunniksi. Tilanne oli se, että pikajuna tuli pohjoisesta ja järjestelijäveturi oli kakkosella, jolla oli vaunuja perässä. Jostain syystä tätä ei huomioitu ja veturit ajo yhteen pohjoisvaiheessa. Sylinterit otti toisiinsa ja kevyempänä järjestelijäveturi lensi vasemmalle puolelle luiskaan pyörät ylöspäin ja pikajuna oikealle puolelle kyljelleen. Onnettomuudessa pikajunan veturinlämmittäjä sai pahoja palovammoja, hän kuoli myöhemmin sairaalassa. Pikajunan makuuvaunussa jonkin verran ihmisiä kolhiintui, mutta vakavampia vammoja heillä tuskin oli.

Se mistä onnettomuus johtui, se oli kai inhimillisen erehdyksen ja pimeässä asumisen tiliin laskettava onnettomuus. Illansuussa rata oli taas kunnossa ja liikenne pääsi jatkumaan.

Armeijaan lähtö on lähtemättömästi muistissa. Viikko kutsunnoista meidän tuli ilmoittautua Forssassa.

Ja 18 päivän iltana keräännyttiin Alavuden asemalle. Meitä oli siellä aika porukka, muistaakseni naapurikunnistakin joitain. Odottelimme junaa, oli sukulaisia ja taisipa olla tyttöystäviäkin saattelemassa. Juna tuli puolenyön jälkeen ja näin lähdettiin kohti etelää. Matkalla ei ollut mitään ihmeenpää, vain odottava tunnelma. Tarkasti seurasimme ja ensimmäiset pommitusvauriot huomasimme Pihlajavedellä. Pommi oli osunut aivan asemahuoneen lennätin jakopylvääseen. Jälkeenpäin kerrottiin, että pommi oli tarkoitettu Haapamäelle. Lentäjät eivät olleet havainneet Haapamäkeä ja pudottivat pommin, kun näkivät aseman.

Erikoisesti mieleen jäi Tampere, siellä oli paljon pommitusten jälkiä ihan asemalla. Rauhastahan oli kulunut vain vajaa viikko.

Tulimme Humppilaan ja jatkoimme sieltä vähän erikoislaatuisella junalla matkaa. Se oli kapearaiteinen juna ja sillä tulimme Forssaan, jossa oli jonkinlainen järjestelykeskus. Siellä saimme komennuksen Somerolle. Somerolla saimme yksiköksemme PP koulutuskeskus 2:n ja konekiväärikomppanian.

Muistan ensimmäisen yön koulutuskeskuksessa. Se oli koulu tai palokunnantalo, paikka ei ollut suuren suuri, johon majoituttiin. Petivaatteina oli pienoinen pätkä voimapaperia, joka laitettiin lattialle. Olimme siviilivaatteissa, eikä armeijalla ollut meille varusteita antaakaan. Olin varustautunut tavallisiin saapashousuihin ja pusakkaan ja karvalakkiin. Varustus oli oikea niissä olosuhteissa, koska ne sopivat myöskin maastoon.

Siellä saimme ensimmäisen kosketuksen armeijaan. Myöhemmin saimme vähän varusteitakin, karvalakin ja kokardin, ei paljon muuta.

Ensimmäisissä harjoituksissa puolikengissä tulleet oli melko villin näköisiä. Yrittivät äkseerata ja olla jopa maastoharjoituksissa, niissä vaatteissa.

Olimme Somerolla muutaman kuukauden. Sotilasvala vannottiin Someron kirkossa 6 päivä toukokuuta vuonna -40. Tässä joukko-osastossa oli mukana hyvin paljon alavutelaisia ja poikkeuksetta -20 syntyneitä.

Pian sotilasvalan vannomisen jälkeen osa meistä kavereista lähti aliupseerikouluun Mustialaan. Silloin määrättiin ryhmänjohtajat uudelleen ja niin minäkin jouduin ryhmänjohtajana toimimaan sen ajan mitä Somerolla olimme.

Pidin suljettua, sunnuntaisin kunnianteko harjoituksia, sekä kävimme maastossa.

Aseista oli pulaa, vaikka olimme konekiväärijoukkueessa, meillä ei ollut oikeaa konekivääriä, vaan meillä oli puukonekivääri. Harjoiteltiin liikkeitä ja kyllä kai siinäkin nyt jotakin oppii, mutta ampuahan sillä ei voi. Saimme jostain myöhemmin ihan oikean konekiväärin.

Meillä oli aseina erikoiset kiväärit, joita en myöhemmin nähnyt. Ruotsalaiset terni-kiväärit, sanottiin ratsuväen kivääreiksi, oliko, en tiedä. Niiden kaliiperi oli 6½, siis aivan eri kuin suomalaisissa kivääreissä. Ampumaharjoituksissa ainakin totesin tarkkuuden olevan vähän niin ja näin. Aseiden kanssa olin ollut hyvin vähän tekemisissä, vaikka isä oli innokas metsämies.

Somerolta jäi erikoisena mieleen. Vartioimme keskustassa olevia varastoja ja meidän vartiopaikka oli parin kilometrin päässä oleva Oraksen varasto. Se oli Osuusliike ja sillä oli varastoja ja keskusvarastolla oli vartio läpi vuorokauden.

Se oli melkoisen kova homma, ryhmänjohtajana jouduin vaihdonvetäjäksi ja kahden tunnin välein vaihdettiin vartio. Vuorokauden aikana joutui kävelemään melko paljon ja nukkumisesta ei ollut paljonkaan tietoa.

Eräänä yönä tulin vaihdonvetäjän hommista. Kuului haitarinsoittoa, kello oli yli puolenyön. Yks poika soitti avonaisen ikkunan ääressä haikeata valssia, haitari oli ulkona ja mies sisällä, osa porukasta oli yövaateissa ulkona. Olimme silloin majoittuneena Someron kansakoululla, joka oli kirkon vieressä.

Siihen tuli päivystävä upseeri, joka ei kylläkään ollut upseeri, vaan olikohan peräti korpraali. Aliupseereistakin oli puutetta ja korpraalit olivat jopa joukkuejohtajia.

Hän kysy minulta, että mikä se meteli täällä oli, silloinhan kaikki oli jo sisällä. Sanoin, että joku soitti ja ikkuna oli auki. Korpraali kysy, että ketäs ulkona oli. Vastasin, etten tiedä, en voinut niitä laskea. Sanoi, että kyllä mää sen uskon. Sen enempää siitä ei puhuttu. Seuraavana aamuna tuli hälytys, kaikki tavarat mukaan. Komppania siirtyy toiseen paikkaan, marssimme Jokioisiin. Kerättiin tavaroita, kuka mitäkin kerkisi, aikaa oli muutama 10 minuuttia.

Jokioisten homma oli santsia eli rangaistus, siitä yöllisestä liikkumisesta. Toisin sanoen hiljaisuus, kun oli sanottu olisi pitänyt olla petissä. Olimme päässeet siihen malliin, että olimme rivissä kaikki tavarat mukana, komennettiin kämppiin poistumaan.

Jokioisiin ei silloin vielä lähdetty.

Majoituspaikka oli hauska, kun se oli kirkon vieressä. Jotain jos möhli, niin silloin joutui aina kiertämään kirkon. Nyt olisi kiva käydä katsomassa Someron kirkkoa. Kirkko oli tiilinen ja tuli meille tutuksi, kiersimmehän sitä joskus viisikin kertaa peräkkäin.

Nämä meidän upseeri, niitä ei tainnu olla kuin yksi. Aliupseerit oli kantahenkilökuntaa, vääpeli ja korpraalit joukkuejohtajiakin. Kyllä siellä meinattiin ottaa vähän niinkuin vanhaan armeijan tyyliin. Eräänä muistona siltä ajalta on. Varasin hiustenleikkuukoneen mukaan ja tuo Juurakon Oiva Katteluksesta oli siinä suhteessa taitava , niin minä luovutin sen hänen käyttöönsä. Ensimmäinen leikkaus ei paljon taitoa vaatinut. Päästeltiin millin koneella kaikilta hiukset pois. Elävästi muistuu mieleen ruokailu Someron Seurakuntatalolla, paljaita päitä valtava määrä, olivat kuin lanttuja.

Joukko-osastosta tuli mainittua PP koulutuskeskus 2 :n ja sen konekiväärikomppania, joka oli tyypillinen koulutuskeskus, siellä annettiin alkukoulutus. Somerolta tämä joukko-osasto hajotettiin ja jako oli hyvin yksinkertainen. Miehet aakkosjärjestykseen ja määrätystä kohdasta poikki ja näin jouduttiin eri paikoille jaon mukaan.

Minä jouduin Tohmajärvelle pohjois-karjalaan kevytosasto 13:sta konekiväärikomppaniaan ja siirto tapahtui 27 päivä toukokuuta -40. Kevytosasto 13:sta komentaja oli hyvin tarmokas ratsumestari Kiviperä ja päällikkönä meillä oli luutnantti Markkanen.

Tulo Tohmajärven Onkamon varuskuntaan lähelle rajan pintaa oli erikoinen. Ensimmäisen yön nukuin saunan lattialla, valvoin oli kylmä. Seuraavana yönä menin riihen parsille ja taas valvoin. Kolmantena yönä kaivauduin saman riihen olkiin ja siellä nukuin, niin että jäin yhdestä käskynjaostakin pois. Se oli erikoislaatuinen kokemus.

Täällä harjoittelimme konekiväärien kanssa, kävimme rajan pinnassa, siellä tehtiin varustelutöitä. Erikoinen juttu oli se, kun sieltä lähti vanhat miehet siviiliin. Saimme heiltä kesälakit, kokardit ja kesäpuseroita ja näin pikkuhiljaa saimme armeijanvarusteita.

Minulle tämä kevytosasto 13:sta muodostui eräällä tavalla ratkaisevaksi. Voisin sanoa, että myöhemmin sodassa sattuma ja sattumukset, miten sen nyt sanoo, onko se onnea vai mitä se on. Varmaan tein kevytosasto 13:sta konekiväärikomppaniassa sellaisen päätöksen, että se mahdollisti sen, että olen nyt tässä näitä asioita kertomassa.

Oli nimittäin eräs aamu. Komppania oli järjestäytynyt, komppanian päällikkö käveli rivin edessä ja sanoi, että nyt olisi tiedossa hyvä komennus, onko vapaaehtoisia. Armeijassahan nämä hyvät komennukset ovat yleensä sellaisia, ettei niihin kannata kovinkaan luottaa.

En kovinkaan hanakasti ollut nostamassa kättäni. Käsiä oli pystyssä, kuin seiväsmetsää, mutta päällikkö vain käveli edessä ja katteli ketä siinä on. En muista kuka minun vieressä oli, mutta se sano minulle, että nostetaanko mekin. Ja kun nostin käteni, niin päällikkö sano, että jaa tämä on Karin komennus.

Meillä oli siellä kaksi vänrikkiä Miikaman ja Luoto ja minut määrättiin heidän lähetiksi. Suurin tehtäväni oli kantaa näille herroille ruoka keittiöltä ja pitää heidän paikkansa kunnossa, kuivamuonan sain itse hakea varastosta.

Näin olin kesällä -40 aika mukavassa komennuksessa. Väliajat uiskentelin Särkjärvessä, keväällä asuin talon tuvassa ja myöhemmin vanhan tuvan kuistilla. Silloin kesällä minulla oli aivan kuin oma asunto.

Ja tällä tavalla tämä komennus muodostu ratkaisevaksi sotaan nähden.

Olin taistelulähetti, myöhemmin taistelulähetti aliupseeri. En sano sitä siksi, että se olisi ollut vaaratonta hommaa, mutta ehkäpä konekivääriryhmässä juoksut olisivat olleet toiset.

Tämä yksi kädennosto seurasi minua koko sodan ajan.

Olin aina, komentoryhmässä lähettinä tai lähetti au:na. Minulla oli myöhemmin konekivääriryhmäkin, mutta se oli vain viimeisen vaiheen aikana.

Elokuun 12 päivä vuonna -40 saimme siirron Lappeenrantaan Uudenmaan Rakuunarykmentin konekiväärieskadroonaan. Täällä varsinaisesti alkoi kovempi sotilaskoulutus, oli ratsastuskoulutusta, joka oli uutta. Tosin olin vähän edellä muutamia kavereita, koska oli sellaisiakin, jotka eivät aikaisemmin olleet hevosten kanssa minkäänlaisissa tekemisissä ja heillä oli suuri työ saada hevoselle päitset päähän. Ratsastuskoulutus oli kovanlaista samoin suljettu ja koko taisteluhomma.

Prikaatin komentajana oli Alvstan, eskadroonan päällikkö vaihtui moneen kertaan, vääpelinä oli luutnantti Osmo Korpi, kantahenkilökuntaan kuuluva mies.

Kuri ratsuväessä oli kova. Täällä olimme oikeassa kasarmissa ja kaikki oli sen mukaista, kuin vanhassa armeijassa. Ratsuväellä oli perinteitä ja kuri ja koulutus oli sen mukaista.

Lappeenrannassa olimme lähellä rajaa ja pian huomasimme, että tilanne oli hyvin jännittynyt. Yksikkö oli jatkuvasti 15 minuutin hälytysvalmiudessa. Varustelutöitä tehtiin Lappeenrannan kaupungin ympärillä, sitä en tiedä tehtiinkö näitä tosissaan vai harjoitusmielessä, mutta kyllä ne sellaisia pesäkkeitä olivat, että taistella niistä olisi voinut.

Silloinhan rakennettiin salpalinjaa uudelle rajalle ja voipa olla niinkin, että nämä varustelutyöt kuului osana salpalinjaan.

Tässä joukko-osastossa oli leimaa antavana se, että vielä oli mukana toukokuussa -39 palvelukseen astuneet, jotka olivat jo sodan käyneet ja sitten oli vielä syyskuulta -39 palvelukseen tulleet. He olivat vanhoja miehiä ja he käsittelivät meitä aivan alokkaina ja kyllä he meitä simputtivatkin. Toukokuun ikäluokka vapautui verraten pian.

Muistuu mieleeni kevät-talvella eräs sotaharjoitus Saimaan saaristossa, jonka piti kestää 3 päivää ja se oli kova harjoitus. Vedimme Saimaalla konekivääriahkiota kilometritolkulla, vaikka näytti siltä, että ranta on onneksi jo tuossa ja oli siitä mielissään, niin se olikin vain saari. Olimme melko poikki.

Sotaharjoitus loppui yllättävällä tavalla. Hyökkäsimme leikisti yhteen saareen ja meitä vastaan tuli kova kiväärituli ja luodit vihelteli. Erotuomarit huusivat tilanne seis. Patruunat tarkastettiin puolin ja toisin, mutta kovia ei keneltäkään löytynyt. Konekiväärillä ei sitä paitsi pystynyt kovia ampumaankaan, kun oli paukkupatruunoita ja sysäyksen vahvistaja.

Seuraus kuitenkin oli, että 3 päivän sotaharjoituksesta tuli 2 päivän harjoitus.

Näin ajattelimme, vaikka meille ei siitä mitään ilmoitettu, että vanhat ikäluokat kyllästy hommiin ja ampuvat ilmaan kovia ja niin harjoitus loppu.

Syyskuun ikäluokka lähti aikanaan siviiliin. Me -20 syntyneet jäimme -19 ja -18 ikäluokan kanssa vanhoina ratsuväkeen ja tilanne selkeni.

Koulutus oli kovaa ja olimme kuin tosi tilanteessa. Sillat ja muut paikat olivat varustettu räjähdyspanoksin ja vartiointi oli tiukkaa ympäri Lappeenrannan.

Muistan erikoisesti pioneerivaraston, joka oli kaukana metsässä. Se oli synkänlainen vartiopaikka, kun yön pimeydessä sitä vartioi.

Mitään ei kuitenkaan sattunut. Meidän kohdalta, niin rajalla kuin muuallakin oli rauhallista, vaikka myöhemmin olen kuullut, että rajanpinnassa tapahtui joitakin välikohtauksia.

Syksy meni ja talvi -40 tuli. Joukko-osastomme harjoitteli, opetteli ratsastamaan, joka oli mielenkiintoista jopa hauskaakin.

Joukko-osastomme oli pääosin koottu -20 syntyneistä ja valtaosa oli pohjanmaan poikia. Muistaakseni meidän yksikössä oli 9 alavutelaista, muutama minun koulukavereitakin.

Voitto Kytöniemi Niinimaalta, Tuomas Niittula samalta suunnalta, Uuno Kivenmäki, Nikolai Kivenmäki Kivirannan nimeäkin taisi käyttää, sitten oli Pentti Niemi, Jalmari Juurakko, Oiva Juurakko, Matti Niinistö Sydänmaan liepeiltä, Tauno Nieminen Vetämäjärveltä. Muutamia poikia jäi sotareissulle mm Niemelän Kalle kaatui Vammelsuussa.

Tämä oli kuitenkin asevelvollisporukkaa, joten siellä oli Pohjois-Karjalasta, Savon-poikia, Helsingistä, jokunen karjalan kannakselta, jotka tuli lähinnä täydennyksenä. Myöhemmin tätä joukko-osastoa täydennettiin vielä -21, -22, -23 ja taisi loppuaikana olla -25 ja -26 syntyneitäkin, jotka ehti osallistua joihinkin taistelutoimiin.

Armeijaan mennessä palvelusaika oli 18 kk ja sen mukaan laskimme päiviä ja herätyksiä ja odotimme siviiliin pääsyä.

Jossain vaiheessa palvelusaika muuttui 2 vuodeksi ja sen jälkeen ei herätyksiä pystynyt laskemaan, koska siviiliin pääsystä ei ollut tietoa.

Lappeenrannassa, jossa oli kasarmiolot ja hyvät keittiöt ja vaikka oli pulaa kaikesta, ainakin minä muistan, että ruoka oli kohtuullisen hyvää ja sitä oli tarpeeksi.

Oli vanha tyyli, kuorittiin perunoita, tiskattiin, kannettiin astioita ja aina kun oltiin keittiöllä saatiin vähän ylimääräisiä makupalojakin palveluksista.

Upseerien pöydässä oli ranskanleipää ja astioita kannettaessa pistettiin vahingossa yksi viipale leipää poveen, että tuli arkipäivänäkin pullaa maistettua. Kaikkea tollasta !

Lappeenranta oli valtava varuskuntakaupunki, siellä oli jääkäreitä, tykkimiehiä, ratsuväkeä.

Pojat aktiivisemmat koitti tehdä tuttavuutta paikkakunnan tyttöihin, mutta siinä ei heikot miehet pärjännytkään, tarjonta oli niin suurta.

Muutamat rohkeat ylitti varuskuntarajan ja meni Lauritsalan Tirilän tanssilavalle ja siellä viuhka oli vähän parempi. Vaara oli kuitenkin olemassa. Kerrankin JP pojat jalkautuivat tansseihin, niin ratsuväenporukka oli ratsain piirittämässä ja moni poika joutuikin kiinni.

Siitä seurasi ylimääräistä palvelusta ja raskaimmassa tapauksessa, jopa viikko putkaa.

En ollut oikein tanssimiehiä, enkä käynyt koskaan Tirilän lavalla. Ainoa huvipaikka oli Jukolan elokuvateatteri ja kahvilassa joskus.

Iltalomia saatiin kohtuullisesti. Kotilomista en paljon muista. Taisi olla niin, että jouluna -40 pääsin ensimmäiselle lomalleni.

Varustelutilanteesta armeijaan tullessa oli jo puhetta. Lappeenrannassa ei ollut enää tätä puutetta, meillä oli kaikki varusteet.

Ratsuväkihän on aina komeillut hienoilla kamppeilla ja niinpä ainakin lomalla meillä oli luurankotakit ja punaiset housut. Arkipäivisin niitä ei pidetty.

Ratsastustaito lisääntyi ja meille tuotti melkoista iloa se, kun pääsimme viemään ratsuhevosia jalkaväkiporukan upseereille mm. ratsumestari Grönqvistille, joka piti ratsastuskoulutusta. Meistä oli hauska seurata, kun vänrikit ja luutnantit eivät osanneet ratsastaa juuri yhtään. Maneesissa ratsastivat ja kerrankin eivät hallinneet hevosia, niin Grönqvist huusi, että sehän on nyt niin kuin 10.000 metrin lähtö olympialaisiin. Järjestystä ja muotoja eivät pystyneet noudattamaan, eräs kokelas meni hevosen hallinnan kokonaan ja sille ratsumestari huuti, että tulkaa nyt pois sieltä, sehän menee vielä esteille. Ei se esteille mennyt, muuta kun se teki äkkinäisen käännöksen, niin silloin kokelasta tuotiin sahajauhoihin.

Saimme lehteriltä seurata tätä ratsastusta ja mehän jo uskoimme osaavamme ratsastaa. Olen kylläkin myöhemmin huomannut, että alkeethan me vasta osattiin. Kyllä hevosen selässä pysyy, mutta osaa todella ratsastaa, se on taidetta.

Kouluratsastustakin yritettiin, ei meille kyllä olisi taidettu mitalia jakaa siitä, alkeitahan me sitä vasta opittiin.

Hevoset oli koulutettuja ja herkkiä Ypäjän ratsastuskoulusta niitä tuotiin. Meillä oli suomalaisia hevosia, oli olympiaratsuja, jotka oli reenattu -40 vuoden olympialaisia varten.

Tallipalvelus ratsuväessä on kovaa. Muistaakseni kokonaisen päivän harjasin yhtä ja samaa hevosta ja se on pitkästyttävää hommaa. Toisinaan harjattiin vain ½ tuntia ja vaihdettiin hevosta. Joskus monta tuntiakin, siis kumisuka ja jouhiharjalla, kumisukaa pyöritettiin ja jouhiharjalla poistettiin oletettu pöly. Hevoset oli puhtaita ja kiiltäviä.

Kauroja ei ollut tarpeeksi ja niille annettiin kaurankuorilla sekoitettua sellua ja se vaikutti siten, että hevoset vaihto karvansa, niihin tuli uusi lyhyempi karva.

Kyllä ne kohtuullisen hyvä kuntoisia olivat. Paljon sellua tarvittiin, kun rykmentissä oli toista tuhatta hevosta. Hiekkaa käytettiin kuivikkeena, jota olen ihmetellyt.

Hevosilla oli määrätty palvelus, joka päivä jaloiteltiin ja ratsastettiin. Sunnuntaisin ratsastus oli ilman satulaa ja se oli melkoista leikkiä, ratsastettiin monta kilometriä. Kilvankoitto oli siitä minkä hevosen saa, jos sai noita- nimisen hevosen allensa ei ollut väliä vaikkei satulaa ollutkaan. Sillä oli niin matala ravi, eikä se ollenkaan jumputtanut. Jos taas sai hyppivän hevosen, niin takapuoli oli kyllä hellänä kun jaloittelu päättyi.

Taas kerran oli sunnuntainen jaloittelu päättynyt ja lähdettiin tallilta, joukkuejohtaja huusi, että laulu valmiiksi, mitä ehdotatte. Yks neropatti huuti, että jo joutui armas aika.

Olihan sunnuntai ja palvelusta ei sen isommin ollut.

Muusta palveluksesta, perinteisiä oli lauantainen sauna, joka oli nautinto Saimaan rannalla, kesällä pulahdettiin veteen.

Näin se aika meni kevääseen 1941 ja alkoi kesäkuu ja se onkin sitten jo toinen juttu.

Sota minun kohdalla alkoi 14 päivä kesäkuuta LKP:llä, olin pääportilla vartiossa. Lappeenrannan reserviläiset kokoontuivat kasarmille, jossa koottiin joukko-osastot. Portilla oli tekemistä, kun miestä lappasi kasarmille ja vartiomiehen piti kysellä papereita. Joku ei oikein tykännyt sano, että vielä tänne pitää lupatodistuskin olla. Oli tyytymätön pitihän taas palvelukseen ja takana oli monellakin jo talvisota.

Päivän parin sisällä rykmentti sai komennuksen rautatiekuljetukseen, määränpää tuntematon. Rykmentti kuormattiin junaan ratsuineen, ajoneuvoineen ja aseineen kaikkineen. Se oli melkoista säpinää, kaikki ei yhteen junaan mahtunut. Tilanne oli jännittynyt, vaikka emme aivan varmaan tienneet, että sota tästä on tulossa.

Jouduin konekiväärille IT- vartioon, kaverina oli alikersantti Uoti. Jyväskylästä kun lähdimme eteenpäin kaveri löi minua selkään ja sano, että poeka nyt mennään kuule Pohjois-Karjalaan. Hän oli Pankakoskelta kotoisin ja mielissään, että mentiin kohti Karjalaa.

Ja niin todellakin mentiin kohti Pohjois-Karjalaa.

Olimme Kouvolan asemalla menossa, kävi eräs upseeri joka vaunun ovella sanomassa (vaunut oli umpivaunuja, niissä laverit joissa torkuttiin) että Hankoon menevä neuvostoliittolainen kuljetusjuna on viereisellä raiteella, että aivan ääneti ja hiljaa. Hankoon meni vielä joukkotäydennystä ja kuljetusjunat sattuivat samaan aikaan Kouvolan asemalle.

Joensuusta lähdettiin eteenpäin, olimme epätietoisia mikä on paikka, jossa purkaus tapahtuu. Siihen ei kulunut pitkäkään aika, kun olimme määränpäässä Uimaharjun asemalla.

Tällä välillä sattui kaikenlaista, olimme Varkaudessa ruokajonossa (täytyihän porukan välillä syödäkin) oli pitkä jono ja taisi olla yksi tyttö, joka koulun ikkunasta jako ruokaa. Meni pitkä aika ennen kuin pakkiinsa soppaa sai.

Toinen ruokailupaikka oli Ylämyllyllä, se oli varuskunta aluetta.

Uimaharjulla junaa ruvettiin purkamaan. Ratsut meni ratsain eteenpäin ja minä jouduin komennukselle kuorma-autoon, joka kuljetti varusteita seuraavaan määräpaikkaan.

Kuljettaja jonka nimeä en enää muista, hän oli ensimmäisiä kaatuneita meidän joukko-osastossa. Hänelle kävi niin, että raja kun joskus aikoinaan oli ylitetty, hän hyppäsi kuorma-auton hytistä suoraan miinaan, se oli hänen loppunsa. No se tuli myöhemmin!

Emme vieläkään tienneet minne mennään.

Sellaiset paikat jäi mieleen, kuin Eno ja Hirvilahti niminen kylä, jossa oltiin muutama aika ja pojat perkasi paikallisten asukkaiden naurismaata ja kaikkea tälläistä.

Meillä ei oikein ollut varmaa, että mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa. Menimme lossilla Kallioniemestä ja tulimme jo lähelle rajanpintaa.

Tarkkaa muistikuvaa ei ole kauanko siellä oltiin, päivistähän vain oli kysymys. Tulimme Ilomantsiin Lutikkavaarasta Pohjoiseen päin. Eräät joukko-osastot olivat Hullarin seutuvilla Möhkössä jne. Olimme lähellä Vellivaaraa, joka oli jo rajan toisella puolella ja Ilajanjärvi, joka oli rajajärvi ja siinä meidän taistelutoiminta alkoi.

Oliko se ihan kesäkuun loppua vai heinäkuun alkupäiviä, kun varsinaiset taistelut alkoivat.

Olin taistelulähetti, ryhmään kuului 4-5 miestä, siinä oli mm. yöupseeri ratsumestari Åkerman ja meitä lähettejä. Kävelin tunnustelijana edessä, silloin oli jo sotatila. Sen päivän tunnus-sana oli AINA VALMIS ja edestä kuului sana aina ja samassa ammuttiin noin 15 metrin päästä ja luoti vingahti korvan juuresta. Samalla kuului toisen kaverin hätäinen ääni, että älä ammu. Minä en ollut kerinnyt sanomaan sanaa valmis, koska hän ampui kohta aina sanan jälkeen. Silloin oli heinäkuinen yö noin 2-4 maissa ja kaveri oli hermona ja luuli meitä viholliseksi.

Ratsumestari Åkerman hätääntyi ja sano, että mitä te räiskittä. Ampujan selitys, ettei hän kohti pitänyt. Se oli kyllä aikalailla ontto selitys, jos vihollista ampuu. Sota meinasi loppua melko surkealla tavalla kohta alkuun.

Taistelutoiminta oli melko sekavaa. Tarkkaa kuvaa meillä ei ollut, kuinka se homma oikein menee.

Toinen tehtävä, jonka sain johtuen siitä, että kuuluin komentoryhmään oli lähteä etsimään erästä lähetintehtävissä ollutta alikersantti Uotia, joka oli kadonnut. Yöupseeri antoi meille tehtävän, karttaa meillä ei ollut, mutta kartasta näytettiin, että tuolla sen pitäisi olla.

Aseet mukana lähdimme alikersantti Vesterisen kanssa etsimään tätä kaveria Ilajan ruukinpohjasta Ilajajärven päästä.

Kompassi minulla oli, mutta ei siitä ollut hyötyä ei ollut karttaa. Kävelimme polkua pitkin ja muistikuva oli minne piti mennä. Vesterisen Lasse oli uuden kirkon, karjalan poikia, syntynyt -19 ja oli ollut jonkin aikaa talvisodassa. Lasse sano minulle, että usot sie poika, niin tämä on vaarallinen reissu.

Näin mentiin, edestä kuului kova pulina ja ajattelimme, että siellä niitä taitaa naapurin miehiä olla. Kuunneltiin korva tarkkana ja olimme hiljaa. Ne kirosi suomeksi ja niin me päätettiin, että mennään kattomaan ja etenimme varovasti. Siellä oli metsäpaloa sammuttamassa joku työkomennuskunta ja ne manasi, että heidän pitää olla etulinjassa ja joka 10 miehellä vain on kivääri. Ei ole edes aseita, on tämäkin sotaa!

Oli hyvä, että tapasimme.

Kysyimme matkan pituutta, käskivät mennä paloalueen yli ja sanoivat matkan olevan noin kolmisen kilometriä. Lähdimme ja meidän tehtävähän oli sellainen, että meidän oli määrä käydä myös Ilajan ruukinpohjan sillalla. Siltaa ei saanut ylittää, se oli miinoitettu. Siellä oli kersantti Komulaisen aliupseerivartio ja meidän oli määrä antaa Komulaiselle sellainen käsky, että oli palattava takaisin rykmenttiin ja samalla tiedustella, oliko alikersantti Uoti käynyt siellä.

Tulimme sillanpäähän ja katselimme tarkasti, oli aivan hiljaista, mitään ei näkynyt, ei kersantti Komulaisen partiota, ei vihollista, ei mitään. Tulimme takaisin ja ilmoittauduimme yöupseerille ja hän sanoi, että Komulaisen partio on jo palannut, eikä Uoti ole käynyt siellä, hän on kadonnut ja teidän tehtävä on suoritettu.

Tämän jälkeen menimme teltalle. Kävin kysymässä kersantilta, että kävikö Uoti siellä. "Ei käynyt" sano kersantti, mutta minä huomasin, että eräs peräseinäjokinen poika Saarisen Veikko yritti sanoa jotakin. Kersantti katto sitä vihaisesti ja poika ei puhunut mitään.

Illalla tämä kaveri tuli meidän telttaan ja sano, että Uoti kävi siellä, mutta hän ei nähnyt sitä. Kertoi heidän kuulleen suomeksi avunhuutoa, mutta kersantti oli kieltänyt menemästä sinne.

Asia selveni myöhemmin, kun alueet puhdistettiin, että alikersantti Uoti oli kait tietämätön sillan miinoituksesta. Hän oli mennyt sillan yli ja toisella puolella mennyt miinaan ja kuollut veren vuotoon. Hän oli silloin jo varmasti kuollut, kun Vesterisen kanssa olimme sillan luona.

Tämä on vain eräs kuvaus siitä, mitä sodassa voi sattua.

Ilomantsin taistelussa ensimmäiset kaverit kaatuivat meidän joukko-osastosta.

Tulos oli sinänsä ihmeellinen, että emme oikeastaan päässeet eteenpäin. Olen lukenut myöhemmin historiasta, että meitä vastassa oli suomalainen eversti Valli, joka oli venäläisten puolella. Hänellä oli paljon karjalaisia joukko-osastossaan ja hän oli sitkeä tappelemaan. Heidän oli pakko lähteä Vellivaarasta, Lutikkavaarasta ja muualta Ilomantsista, koska linjat liikkuivat muualla.

Meidät siirrettiin Korpiselän kautta Tolvajärvelle, siirryimme sinne ratsain. Ja jouduimme taas taistelutoimintaan Tolvajärvellä, Suojärvellä, Honkamuksessa, näissä kävimme kovia taisteluja.

Maasto oli ankaraa korpimaastoa. Kalustoa kuljetettiin kantohevosilla, konekiväärit ja muonat laitettiin kantosatuloihin. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa, kuljimme kapulasiltoja, jopa sellaisia, joissa oli kaksi hirttä rinnakkain ja luulen naapurin miesten tehneen ne.

Ratsastin kerran tälläistä siltaa, minulla oli taitava hevonen. Hirret oli veistetty hieman tasaiseksi pinnasta. Päällikkö sano, että on se kumma, että tuo Kari ratsastaa noita kahta hirttä myöden ja hänen hevosensa ei onnistu siinä ollenkaan. Siellä oli nimittäin suo ja painu kauheasti. Hevosen piti antaa aivan vapaasti kävellä, niin se harvoin lipsahti hirsiltä.

Taistelulähetillä oli kaikenlaisia tehtäviä. Joskus sain kartanlipareen käteeni, toisinaan en sitäkään. Käskyjä vien milloin minnekin.

Pysyvänä määräyksenä oli, ettei yksin saanut lähteä. Lähettejä siepattiin ja linjat liikkuivat, ei ollut kiinteitä linjoja, vain harvinaisissa tapauksissa.

Pisin aika, jonka Ilomantsista lähdön jälkeen olimme oli Sunajoki, se oli Säämäjärvenpää. Vallattiin Ramakuura ja etenimme Lahtakylään Säämäjärven rannalle, joka on melkoinen järvi.

Pistivät takaa tien poikki. Tulimme Sunajoen päähän ja meillä oli sikäli onnea, että Säämäjärven toiselta puolelta oli yhteys, emmekä jääneet mottiin.

Lähes kaksi viikkoa olimme tässä ja kävimme ensimmäisen kerran asemasotaa

Hyökkäysvaihe jatkui, kun Säämäjärven linjoista oli selvitty. Silloin alkoi voimakas eteneminen ja oli kovia taisteluita.

Muistan sellaisen taistelun kuin Honkaselkä, joka vallattiin koukkaamalla korpien läpi.

Olin silloinkin taistelulähetti, mutta osallistuin taisteluihin, koska olimme kaikki linjassa.

Valtauksen jälkeen taistelu jatkui.

Honkaselässä sattui eräs partiokahakka, johon jouduin ihan sattumalta. Olimme lähdössä eteenpäin, yhtäkkiä kuului laukauksia läheltä meidän majoitusaluetta. Vesterinen sanoi minulle, että lähdetään kattomaan, jotta saadaan tapella.

Meitä oli kai kymmenkunta kaveria ja pienen matkan päässä törmäsimme yhteen partioon ihan lähietäisyydellä.

Tämä oli harhaileva yksikkö, joka törmäsi meidän majoitusalueelle ja me törmäsimme heihin noin 15-20 metrin etäisyydelle.

Minulla oli aseena kivääri, jollain kaverilla oli konepistooli. Olimme mäenpäällä asemissa ja mäen alla makasi partio. Joku niistä yritti heittää käsikranaatin meidän niskaan, mutta sai maakuultaan sen huonosti lentämään, vain kanervikko edessä katkesi.

Kahakka kesti vain muutaman minuutin. Huomasin, että mättään takaa nousee mies, sormet haralla. Juoksimme siihen ja kaveri näytti kaveriaan, että pum. Päähän oli tullut osuma ja kaveri oli kuollut ja kaveri, joka antautui häneltäkin näky pumpulit piippalakista.

Partiosta kaatui 13 ja 4 antautui vangiksi.

Olin aivan varma, että olimme itse selvinneet ilman tappioita, mutta kun tulin siitä majoitusalueelle ja yritimme jutella vangin kanssa. Hän olikin erikoinen vanki, hän näytti kuviakin, oli ollut Puolan armeijassa. Univormussakin oli kuin adjutantin nauhat ja selitti, että antautui puna-armeijalle, kun oli Puolan armeijassa ja nyt kun hän on puna-armeijassa, hän antautuu suomalaisille. Silloin siihen tuli yksi kaveri, joka sano, että Vesterinen haavoittui. Samassa Verteristä tuotiin paareilla, menin hänen juttusilleen, sanoin, että taisit saada kovan tällin. Vesterinen sano, että ei se mitään, kuoli se ryssäkin. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, jotka kuluin. Hän ei elänyt kuin JSP:lle, oikean keuhkon oli luoti lävistänyt.

Meidän päällikkö oli katsellut hommaa, kun tultiin kahakasta, yritettiin jutella vangin kanssa ja polteltiin, niin se sano, että on nuo pojat vapaamielisiä, ensin tapellaan verissäpäin ja nyt pannaan tupakaksi.

Asenne taistelevalla ihmisellä, en minä tiedä, se oli kyllä melko yleistä, että sen jälkeen kun joku oli kätensä nostanut, ei se enää ollut vihollinen.

Tämä oli ensimmäinen tappelu, jossa jouduin ihan silmäkkäin vihollisen kanssa. Vesterinenhän sanoi, että lähdetään, niin saadaan tapella ja niin todellakin kävi.

Tämä naapurinporukka oli huonossa kunnossa, olivat jostain motista joutuneet lähtemään. Varusteet oli kauhean huonot, monot ja jonkinlaiset säärystimet ja yhdellä oli repussa lehmän pää. Mies, joka oli heittänyt käsikranaatin oli aliluutnantti ja oli porukan vetäjä.

Antoivat minulle korpin-natsan ja Vesterinen kun kaatui, tulin hänen tilalleen.

Jouduimme Suulujoella ylitykseen ja voin sanoa, että kyllä sodassa odotus on kaikkein karmeinta. Silloin asuu pelko ja siinä on jännitys. Parisataa metriä vettä ja naapuri toisella puolella. Ei se helpolta tunnu, kun tietää, että jollain paatilla on yli mentävä.

No ylitys tuli! Oli lokakuun alkupuoli ja ylitys tapahtui syöksyveneillä. Syöksyveneiden kuljettajana oli Ilmarisen haaksirikosta pelastuneita merimiehiä. Heille se vasta kauhea paikka oli, he joutuivat tavallaan osallistumaan maataisteluun ja olivat aivan hermoja.

Oli pieni pakkanen ja luntakin tiputteli, kun tykistö aloitti keskityksen. Suorasuuntaustykit oli kolmituumaisia, ne ampui pesäkkeisiin ja moottoriveneitä käynnistettiin.

Jouduin ylitykseen kuudennessa veneessä. Ennen sitä yksi vene oli mennyt ympäri ja siinä oli näitä merimiehiä. Muistan heidän rantaan tulon, kun tyhjä vene oli noukkinut heidät joesta, manttelin helmat oli aivan suorana, ne oli jäätynyt.

Vihollinen oli irtautunut valtavassa keskityksessä, vain pari miestä ylityksessä meni. En huomannut minkäänlaista vastarintaa, kun tulimme rantaa.

Lähdimme eteenpäin. Kävelin edellä ja näin piippalakkia ja sanoin siitä, johon ratsumestari, että ei suinkaan ja sitten tulkki Sibakof ja ne oli piippalakkia.

Olimme mäen alla. Etsin jo puista suojaa. Ajattelin, että tässä käy kalpaten jos tulitaistelu alkaa.

Ratsumestari sano Sipakoffille, joka puhu venäjää, että pyydä niitä tulemaan tänne ja sano, ettei ole mitään vaaraa. Tulkki pölpötti niille ja niin ne tulivat jonossa kiväärit oikeassa kädessä, kuin suljetussa. Olin keulassa ja osaan jonkin verran venäjää sanoin, että prosaitta aruussie. Ja kuin suljetussa putosi kiväärit maahan. Ensimmäisellä oli komia tähtikokardi piippalakissa ja sitä nauratti, kun otin sen muistoksi, on se minulla vieläkin.

Sitten ruvettiin iskemään tarinaa, mutta sitä ei pitkältä isketty, kun tuli ankara kranaattikeskitys ja jouduin samaan poteroon sen naapurin kanssa ja yhdessä pelättiin.

Keskitys loppu ja saateltiin 4 vankia veneelle ja ne vietiin sotavankeuteen. Erikoista oli se, että yksi näistä vangeista oli pöllönä juovuksissa ja sitä kun ihmeteltiin, niin ne kertoi, että olivat saaneet annosviinat ja kun sitä oli niin vähän olivat antaneet sen yhdelle, jotta edes yks saa olla juovuksissa.

Nämä kaverit oli sairaankantajia, jotka etsi haavoittuneita ja se selitti syyn, miksi ne ei ruvenneet meidän kanssa ottelemaan. Ei niillä tainnu muutenkaan olla halua, olihan homma lähtenyt niiden käsistä ja siinä vaiheessa.

Seuraava päivä oli kova, lähdettiin hyökkäämään.

Edellisenä päivä kranaateista oli kuollut siikoja jokeen. Yritin meloa niitä, en onnistunut, jollain toisella oli pidempi keppi. Aamulla ratsumestari Haanpää toi meille ison siian. Päällikkö sano, että Karihan ottaa siian talteen. Laitoin siian reppuun remmeillä kiinni ja siika oli repun alla kun lähdettiin etenemään.

Oli satanut lunta ja jäljet näky ja hyökkäys eteni jokivartta aika mukavasti. Saimme pienoisheittimen sotasaaliiksi. No pojathan sano, että tätä kokeillaan, pikkunakuja oli laatikollinen. Muistaakseni 55 mm kaliiperiltaan, ei kovin suuri, mutta heitin kumminkin. Sitä käytetään jalkaväen aseena. Pojat löi putkeen, näki kun ammus lähti putkesta, eikä lentänyt kuin 50 metrin päähän. Poika, joka toimi ampujana sano, että se oli siipirikko.

Löi toisen kerran ja sama tulos. Silloin luutnantti Palmeen sano, jos ei se lopu, niin hän ampuu. No se loppu!

Tulimme komean kosken rannalle Kivatsu nimeltään. Huomasimme joen toisella puolella suomalaisia joukkoja ja heillä suorasuuntaustykit. Päällikkö yritti kypärää heiluttamalla näyttää, että omia ollaan. Eikä sieltä ammuttu.

Saimme muutaman vanginkin, tulivat melkoisessa tuiskeessa, koska oli ammuttu molemmin puolin, olimme silloin penkansuojassa. Päällikkö lähti kävelemään rantatietä pitkin ja minä muutaman metrin päässä jäljessä. Hän edelleenkin viittoili kädellään toiselle rannalle. Yhtäkkiä tapahtui räjähdys ja päällikkö lensi korkealle ilmaan. Tein elämäni tyhmimmän tempun heittäydyin maahan. Luulin, että kysymyksessä oli kranaatti, kunnes käsitin, että se oli miina. Nousin varovasti pystyyn ja lunta kun oli, niin maastosta ei paljonkaan voinut päätellä ja en uskaltanut ottaa askeltakaan.

Tulkki Sipakof oli penkan suojassa ja vangit sano, että on muitakin miinoja. Ylikersantti Suolahti tuli siihen ja saimme päällikön paareille. Muita miinoja ei räjähtänyt.

Vihollinen oli räjäyttänyt joen yli menevän sillan ja meillä oli vaikeuksia saada päällikkö joen toiselle puolelle. Siellä oli uittokanava, jonka ylittäminen oli vaikeata, mentiin oikeastaan tikkoja pitkin.

Jäin komentoryhmään melkein yksin, kun ylikersantti Suolahti lähti päällikköä saattelemaan kenttäsairaalaan. Samana iltana, kun jokivarsi oli puhdistettu, niin siian syöjiä oli minun lisäkseni yksi lähetti ja meillä riitti syömistä.

Etenimme nopeasti, meni päiviä ettei nähtykään vihollista. Etenemisvaiheen aikana sattui tapaus, joka vaikutti eräällä tavalla aivan toisiin asioihin, kuin olisi pitänyt vaikuttaa.

Olin tupakasta raitis mies. Armeijassa annettiin kolme tupakkaa, yksi pölli ja kaksi pilliä. Annoin ne yhdelle Karijoen pojalle Jalo Rauhaselle ja hän antoi minulle siitä markan. Hän oli lääkintämies ja joskus kun näimme muistelimme kuinka se meidän tili onkaan. Hän sai suoraan jaossa tupakat.

Etenimme meillä oli pitkä marssi, oli varmaankin Muntjoen paikkeilla. Pojat oli saaneet päähänsä, ettei sitä ilman korviketta koko päivää olla. Voi sitä ajoneuvossakin keittää, sankoon tehdään valkia ja siihen pakki ja tehdään korviketta. Siinä oli Hietalan Eino Haapaluomalta ja muutamia muitakin. Eino lähti hakemaan vettä, järvellä oli joku erikoinen nimi, olisiko ollut joku Koikari. Vedenhaku matkalla kävi, niin huonosti, että Eino laukaisi jalallaan miinan. Se oli puupenaali siis polkumiina ja yleensä nilkasta meni jalka poikki

(kuten se vei meidän päälliköltäkin ja sotahan loppuu siihen, jos jalka on poikki) näin kävi Hietalan Einolle. Meidän lääkintämies meni auttamaan Einoa miinakentästä ja laukaisi päällään toisen miinan ja se oli Karijokisen Jalo Rauhasen loppu.

Tästä johtuen tupakat rupesivat tulemaan minulle, annoin niitä pojille, mutta kerran olin majoitustiedustelussa yksin ja aika tuli pitkäksi. Ajattelin keittää korviketta ja odotellessa tuumasin, että maistanpa miltä tupakka maistuu. Panin työmiehen palamaan, se meni päähän, koska ikänä en ollut vetänyt savuakaan. Tuumasin, etten ikänä opi polttamaan, ikänä ei ollut mikään sillä Kannaksella vuonna -44 poltin mahorkkaa sanomalehtipaperissa, jos aina sitäkään sai, mutta poltin ja kovasti.

Sota jatku erinäisten paikkojen kautta, eteneminen oli rasittavampaa, kuin varsinaiset taistelutoimet. Ylitimme Muurmannin radankin Lisman seutuvilla ja sen jälkeen jatkettiin Äänisniemelle.

Sieltä jäi erikoisesti mieleen Uunitsanlahden ylitys. Jää oli muutaman yön vahvuinen ja se just ja just kesti. Ratsain, kun oltiin liikkeellä, piti olla määrätty etäisyys, koska jää ritisi, mutta yli vain mentiin.

Etenimme nopeassa tahdissa, joitakin vankeja ja harhailevia porukoita oli ja vähäisiä tappeluita. Etenimme Suurlahteen, josta käännyttiin takaisinpäin Summuun.

Matkalla olin ensikertaa siviilimökissä. Muistan elävästi tulon sinne, meillä oli lumipuvut päällä, aseet mukana. Istuin tuvan penkille, kaivoin repusta syömistä, mitä nyt sattui olemaan, vanikkaa ja juustonappi. Talossa oli nätti koira, se tuli minun työ ja katto pää kallellaan. Talon pikkutyttö luuli, etten tykkää siitä ja vei sen pois. Koira tuli aina takaisin ja minä nakkaisin sille jonkun palan.

Hetken kuluttua sinne tuli muitakin poikia. Maniska oli seinällä, niin eiköhän pojat heti tuota näyttäneet kuinka finski soittaa ja kuinka finski tanssii. Siellä oli lähinnä vanhoja mummuja ja vanha pappa, sekä nuoria naisia joitakin. Pojat soitti ja ei mennyt pitkä aika, kun ne näytti kuinka ruski tanssii.

Keskusteltiin, vanhempi rouva otti piirongin päältä poikansa kuvan ja itki ja selitti minulle, että oli kaatunut Petroskoin taistelussa. Näytin hänelle lompakostani kuvia, mitä nyt oli mukana. Mistä oli tiedon saanut, sillä kaatumisesta ei ollut kulunut kauaakaan. Petroskoi oli vallattu lokakuun alkupäivinä.

Summunniemellä ratsasteltiin, siviilejä oli joka puolella. Tulimme Summun kauppalaan, niin sitä nimitettiin. Pidimme valtausparaatin, vedimme kaivoksen huipulle sotalipun suomenlipun ja komentaja piti puheen.

Asetuimme paikallisiin rakennuksiin, meidän asuinpaikkana oli Summun koulu, kolhoosinavettaan panimme hevoset, joilla oli oikeastaan hyvä suoja.

Summussa ei oltu taisteltu, kirkko oli raunioina, oli ilmeisesti palanut jossain vaiheessa.

Teimme tuttavuutta siviilien kanssa, siellä oli Suomea puhuvia Itä-Karjalaisia ja he ottivat hanakasti meihin yhteyttä. Annoimme sikäli kun meillä oli heille lepää ja he taas meille maitoa.

Summussa ollessa jouduin tammikuussa -42 sairaalaan. Kysyin lääkintämieheltä mitä pitää ottaa sinne mukaan. Lääkintämies katto minua silmiin ja sano, että kaikki tavarat ja ase. Minulla oli keltatauti. Makasin sairaalassa pari viikkoa, josta pääsin toipumislomalle.

Yhtenä päivänä sairaalassa luettiin tiedotus korpraali Aarre Kari, ottakaa pikainen yhteys kotiinne, lapsenne vakavasti sairaana.

Kaverit nosti riemun. Sanoin, ettei tuo nyt ollut kyllä minulle, en huomannut yksikön peitelukua, eihän minulla ollut vaimoa, eikä lasta. Kaverit kehu, että mistäs sinä sen tiedät, et ole pitkään aikaan siellä ollut.

Pääsin lomalle, olin jotenkin selvinnyt keltataudista, en ollut parantunut kunnolla, se oli hankala sairaus.

Menin matkalla Jyväskylässä korvikkeelle, olin jättänyt reppuni junanvaunuun ja se varastettiin. Minulta meni kaikki säästetyt sokerit ja tupakat, sotapäiväkirja, valokuvauskone ja valokuvat.

Olin kaksi viikkoa lomalla. Ilmoittauduin henkilötäydennyskeskuksessa Keuruulla, sieltä minut määrättiin Multialle, jossa olin suunnilleen huhtikuun loppuun vuonna 1942.Täältä minut määrättiin Karhumäen suuntaan yhteen pioneeriporukkaan. Tämä oli muka toipumislomalla oleville toipumisaikaa, tehtiin kauheasti tietöitä ja muutakin. Samanaikaisesti Summussa oma yksikkö, veti lonkkaa ja oli hyvinkin helpolla, kun varmistivat Äänisen rantaa. Toivoin hartaasti, että pääsisin omaan joukkoon takaisin. Elokuussa sain paperit jälleen kynteen, että piti ilmoittautua omaan vanhaan porukkaan.

Pioneeriporukassa oli kaverina Kustaa Kivistö Alavudelta, hän ajo siellä Harkov merkkistä traktoria. Se kulki melkein missä vaan, siinä oli niin valtavat telaketjut. Tiet siellä ei ollut kovinkaan hääppöiset.

Olimme lähellä neljännen armeijakunnan päämajaa, jota komensi kenraali Laatikainen.

Sairasauto joukkueen pojat ampui hirven ja niinpä mässättiin hirvenlihalla hetken aikaa. Suolaustaito puuttui, ne pani lihat lämpöiseen suolaveteen ja lihat härskiintyi, silloin oli heinäkuu. Kalassa käytiin Suurujoella, joka oli lähellä.

Löysin kahden kopeekan rahan vuodelta 1702 ja tein siitä uistimen lapuja ja siihen tokaisi kala hyvin

Siellä oli sotavankileiri 80, 81, jonka päällikkönä oli insinöörimajuri Suomela tai Suominen.

Vankina oli nuori Juri Baranovski meistä tuli hyvät kaverit. Hän oli kielimies, mutta Suomea ei osannut, kun me parikuukautta tolskattiin, niin hän puhu auttavasti suomea.

Yhtenä päivänä hän sano minulle, että sinulla suuri juhla tänään, sinä täytät tänään 22 vuotta, minä sinulle lahjan annan. Silloin oli elokuun ensimmäinen päivä -42. Hän antoi minulle ainoan henkilökohtaisen omaisuutensa, mitä hänellä oli. Se oli korkopussi, kolikkopussi Moskovassa tehty, siinä oli Moskovan tähdet.

Tämä samainen korkopussi jäi minulta myöhemmin jonnekin. Jos jonkin ihmisen haluaisin tavata se olisi varmasti Juri Baranovski, piirtäjä, isä oli insinööri.

Hän oli kyllä toivoton, sotavankileirillä oli 76 hautaa ja viikottain haudattiin lisää. Niitä kuoli ruokamyrkytyksiin, ne söivät sieniä ja mitä saivat. Juri sano, että kun talvi tulee, kaikki kuolee.

Vuosi -42 oli armeijassakin ja joka paikassa huonoa ruuan suhteen.

Tein 4:stä hongasta lautan, johon tein metrin korkeuteen hyppylaverin, siitä oli kiva pompata Kostamus-lampeen. Tämä kylä Kostamus, jossa oltiin, ei suinkaan ollut se Kostamus, jota suomalaiset oli myöhemmin rakentamassa, vaan tämä Porajärvenkylä. Kylästä ei ollut juuri mitään jäljellä, se oli kahinassa palanut ja se oli melkein rajan pinnassa. Aika meni kivasti, tuli uusia kavereita, he olivat vanhempaa ikäluokkaa ja olivat tyytyväisiä, ettei tarvinnut olla linjoissa. Minä taas toivoin, että pääsisin Summuun.

Elokuulla pääsin Summuun ja sotahommat alkoi perunan kaivulla. Meillä oli paljon perunaa kylvössä ja ruista muistaakseni 30 hehtaaria.

Hevosia hoidettiin, vähän oli ratsastusta ja jonkin verran koulutustakin, kuitenkin hyvin leppoista. Viihdytyskiertueita kävi mm. Hannes Häyrinen, Laila Jokimaja ja kotirintama ihmisiäkin siellä poikkesi.

Oli lähes rauhan aikaiset olosuhteet, vain joitakin partiokahinoita oli, meidän alueella ei juurikaan mitään.

Tammikuussa vuonna -43 tuli käsky siirtyä Summun-niemimaalta pois. Lähes 30 asteen pakkasessa ratsastettiin kolmessa päivässä 150 kilometriä, silloiseen Äänislinnaan. Se oli kova reissu, oli niin kylmä, että välillä oli juostava, muuten ei tarjennut olla hevosen selässä.

Hevoset laitettiin junaan ja miehistö majoittui Ukonkasarmeihin. Jouduin kuljetuksen mukana viemään hevosia Lappeenrantaan, jossa ne luovutettiin talleille ja se oli viimeinen ratsastus, koska hevosia ei sen jälkeen URR:n palannut. Rykmentti jalkautettiin ja seuraava paikka oli mennä, tämän komennuskunnan Kiviniemen kasarmilaan.

Lappeenrannassa ollessa oli sellainen propaganda kuukausi, kuin raitis tammikuu. Se taisi ainakin pariksi päiväksi rikkoontua, kun pojat pääsi pitkästä aikaa vähän vapaaksi.

En muista oliko se niin, että varusmiehillekin myytiin viinaa, kun haki komendantin virastosta luvan. Ei kylläkään suoraan Alkosta, muuta olihan niitä konsteja. Kyllä niitä ainakin jollain oli, kuului myöhään yöllä sen sorttista pulinaa.

Kiviniemen varuskunnassa oli kivat olot, siellä oli lämpöiset kasarmit. Kevät-talvella -43, hiihtelimme Vuoksen kivoilla hankikantoisilla rinteillä. Sodasta ei juuri mitään tiennyt, ei ollut pommituksia, linjat oli melko kaukana tai niissä ei ollut mitään toimintaa.

Keväällä meidän yksikkö joutui linjoihin Lempaalaan. Siellä oli taistelutoimintaa silloin tällöin, vartiointia. Asemasota vaiheen aikana ei kovin suurta taistelutoiminta ollut, vaikka näimme ja kuulimme Leningradiin ei ollut kuin 30 km. Pommituksia oli ja lentokoneitakin lenteli joskus ihan lähellä, saatto olla vaikka saksalaisiakin. No!

Olimme kaikki vuorollaan linjoissa ja jouduin linjoihin pariksi viikoksi. Vartiovuorot oli yöllä ja päivällä 2-4.

Eräänä yönä, oli rauhallista, tulin vartiovuorooni, istuin poteron reunalla ja kattelin piikinlankaesteitä ja nakersin juustoleipää. Herätys oli aika karmea, kun pikakiväärin suihku vetäisi vasemmalta puolelta, varmaankaan metriäkään ei ollut väliä. Olin hetkessä montussa ja konepistooli käpälissä ja taisi mennä puolilipasta, ennen kuin hölläsin. Kolme miestä lähti estelinjalta. Hätäännyksissä sarja meni varmaankin yli, ei sieltä enää yritetty asemiin. Punainen valoraketti lensi hetken kuluttua ja alkoi kauhea keskitys. Oli välillä oltava suojassa, tulivat niin lähelle. Keskitys loppu, naapurivartiomies tuli ja sano, että kyllä oli ryssällä ruma naama, oli nähnyt miehen niin läheltä. Se oli yrittänyt ampua, en tiedä miksi se piti kivääriä varmistimessa ja ase ei lauennut ja ryssä pääsi karkuun. Kysyin, että miten niille kävi, jotka lähti meidän asemista, se sano, että yhtä ne raahasi.

Minun vartiokaverina oli Paavola Töysästä, kunnanjohtajan veli, olisikohan nimi ollut Sauli. Se ei huomannut, koska oli poterossa, että siellä ketään olikaan ja sano minulle vain, että älä ammu omia. Ei ne omia olleet, vaan naapurin miehiä. Kahakka loppu siihen.

Meidän piti tehdä tarkka selvitys. Siihen aikaan oli, että jos käytti patruunoita, niin siitä piti tehdä selvitys mihin ne on käyttänyt. Tein sen, eikä siinä sen kummempaa, kyllä se kelpasi. Sota-aika oli sellaista, kun ei ollut kiire, niin kaikista tehtiin selvitys, kun on tosi tilanne, ei siinä paljon pöytäkirjoja kirjoitella.

Taisi olla jo joulukuu, kun saimme komennuksen lepäämään. Marssimme Terijoen kautta Uudellekirkolle Airikkalankylään. Asuimme siviiliasunnoissa talonväki asu samoissa tiloissa. Olimme tuvassa, päällikölle oli tehty oma koppero 2½ / 3 metriä, pahvilla eristetty. Odoteltiin kaikessa rauhassa, lomat veti tasaisesti, joskus joku lentokone lenteli ja rannikolta näky valonheittäjien kiiloja, muuten oli rauhallista.

Uudellakirkolla minulle tuli hauska komennus, vietimme uuden vuoden juhlaa vuonna -44. Päätimme komentoryhmässä, että pidetään tanssit. Aattona kämpässä annettiin kutsuja, naapurista tuli Koskimiehen Maire ja talon tytär Onerva, Kirsti naapurista ja hänen sisko ja eräitä muitakin. Haitarin soittajaksi haettiin Niemelän Kalle KRH joukkueesta. Poikia oli komentoryhmästä ja muitakin mm. Niemisen Veikko, joka oli minun hyvä ystävä, ruotukaveri KK joukkueesta. No!

Kalle soitti haitaria ja minä huuliharppua ja kyllä meillä oli vähän roppiakin. Meillä oli komentopaikan viirit, niin eihän meitä kukaan häirinnyt, eihän tanssit sallittuja ollut. Päällikkökin oli samassa juonessa, vaikka ei hänkään tanssinut sen paremmin kuin minäkään. Tytöillä oli vientiä, aamupuolelle yötä juhlat kesti.

Juhlien aikana päällikkö sano minulle, että Kari joutuu nyt sitten kanssa halkomettään, kun hän kysy jotakin kaveria, että mitä varten se sinne joutui. Selitin, että kai rangaistuksesta. Päällikkö vain, että ei se on hiihtoa reenaamaan.

Hiihtoa reenattiin, sinne oli 30 km matkaa halkomettään. Kolmen miehen porukka, justeeri ja urakkana oli kaks mottia halkoja päivässä. Olin vanha metsuri oikeastaan ja yhden Enon pojan Hyvärisen Jussin kanssa värkättiin pokasahat, ostettiin saha itse ja näin meillä paremmat työkalut kuin muilla. Jussi oli Enon metsureita ja meille ei kaks mottia ollut mikään juttu.

Asuimme teltoissa ja sairastuin kuumeeseen. Jonottelin tiellä, että menen Halilan parantolaan, se oli sotasairaala, mutta kun minä siellä lumituiskussa olin muutaman tunnin, niin kuume katos. Päällikkö oli jo kerinnyt arvostelemaan, että on se Karikin niin heikko, että pikkusen kun pitää olla ulkona, niin kohta tulee kuume. Meni muutama päivä, päällikkö tuli mettään ja kysy, että ensimmäinenkö se on tänä päivänä. Sanoin, että toinen, se on tunti ja motti minun taksani, leuhkimistahan se multa oli. Päällikkö meni teltalle ja oli sanonut, että se Kari taitaa olla mottimiehiä.

Minut siirrettiin Kiviniemen Urheiluopistoon ja sain kaverikseni Lahtisen. Koska olin korpraali, niin minut määrättiin vanhimmaksi ja minulle annettiin komennuspaperit. Hiihdimme Mustamäen asemalle. Mustamäen asemalla kuljetusjunan sotapoliisin vaunussa, meidän piti leimauttaa litterat ja siten pääsisimme Valkjärven asemalle ja niin edespäin.

No! Juna tuli asemalle, katsottiin, että siellähän se on sotapoliisien vaunun junan peräpäässä, juoksimme sinne ja meillä oli sukset, aseet ja reppu. Yllätys oli suuri, kun huomasimme, että se oli tavallinen umpivaunu ja ovet kiinni ja mikä pahinta juna nytkähti liikkeelle. Hyppäsin junan rampille kivääri olalla, sukset kainalossa ja reppu selässä. Kaveri otti puskurista kiinni, ensin käveli, lopuksi jo juoksi. Ajattelin, että mitenkähän tuos vain käy, mutta husaarimies kun oli, niin hyppäsi puskurin päälle. Sillä oli melkein parempi, kuin minulla. Se sai suksensa sinne poikittain ja oli vielä vähän tuulensuojassakin, parikymmentä astetta oli pakkasta. Savu ja lumi tuli minun naamaan, sain silti keinoteltua sukseni puskurin päälle ja sain vielä korjatuksi kivääriänikin olalla. Matka alkoi ja vauhti koveni, toivoimme hartaasti, että se joskus pysähtyisi.

Taisi olla Kanneljärven asema, jossa juna pysähtyi ja me juostiin kauheaa vauhtia ensimmäisen vaunun luo, josta näky savua. Siellä oli poikia ja ne aukaisi oven ja kisko meidät sinne lämpimään.

Ja näin päästiin Kiviniemeen hiihtoa reenaamaan.

Kiviniemessä oli oikein hyvä tekniikan opettaja opiston vääpeli Fiimanni Salminen, tunnettu kympin juoksija, kultamitalimies Berliinistä.

Tekniikankurssilla sattui erikoinen tapaus. Kurssi oli lopuillaan ja kurssin vetäjä sano, että Kari ja Romppanen tekee kurssikronikan. Menin alikersantti Romppasen luo ja se sano olevansa Inkeriläinen. Aikansa kun juteltiin, huomasimme olleemme samassa tappelus, mutta eri puolilla.

Sanoin, että annetaan kronikan hetken olla ja mennään Alalouksan ravintolaan ja kun oikeastaan muuta tilaamista ei ollutkaan, niin tilattiin pupupaisti. Sitä odotellessa, hän kertoi elämänsä tarinaa ja todellakin huomasimme olleemme Ilomantsin tappelus eri puolilla.

Sanoi olleensa korpraali ja hänellä oli konekivääri, joka ei ollut kunnossa. Tiedotti siitä asealiupseerille. Politrukki oli paikalla ja sano, että ase on kunnossa, sinä vain pelkäät, mene takaisin asemiin, ett ole enää ryhmänjohtaja, vaan tavallinen rivimies.

Suomalaiset kun hyökkäsi, eihän se ase toiminut ja hän joutui lähtemään karkuun. Olivat menneet siellä miten sattuu yrittivät olla asemissakin. Suomalaiset ampui vaan pystystä ja he meni karkuun.

Karkumatkalla tuli joki vastaan, sano olevansa hyvä uimaan, vaatteet laitto nippuun ja kädellä piti niitä ylhäällä, mutta lähellä rantaa oli silläkin kädellä molskaassut. Oli laittanut vain päällysvaatteet päälleen. Yhden toisen kaverin kanssa ne oli harhailleet metsissä ja soilla. Yksi huoltomies oli kerännyt joukkoja, että tehdään vastaisku. Suomalaiset tuli ja taas olivat joutuneet hajalle ja se oli eksynyt kaveristaankin.

Ja oli päättänyt, että antautuu suomalaisille, vaikka Politrukki oli sanonut, että ne tappaa ja kiruttaakin vielä.

Suomalaisia tuli, hän meni polunvarteen ja odotti. Suomalaisista toiset lauloi ja joku kirosi. Se oli sanonut, että minä antaudun, ei sitä edes kuultu, sano toisen kerran ja joku kuuli. Suomalaiset oli sanonut, että tule pois sieltä ja mene tuonnepäin siellä on muitakin. Kukaan ei ollut lähtenyt edes viemään.

Vankileirillä oli paha olla. Yhtenä päivänä tuli luutnantti ja sano, että nyt perustetaan heimopartio, kuka on kiinnostunut ja kuka haluaa lähteä, inkeriläisillä on mahdollisuus.

Romppanen oli korpraali venäjän armeijassa, mutta oli joutunut heti aliupseerikouluun ja oli hetken kuluttua alikersantti suomen armeijassa.

Se, että meillä oli sama tappelu, muistan sen siitä, kun hän kertoi, että heidän asemien eteen oli vartio ampunut kaksi suomalaista miestä. Ja he oli ihmetellyt, kun sillä toisella oli ollut kauhean suuret saappaat repun alla. Muistin tämän tapauksen.

Oli kaksi Kuopiolaista vapaaehtoista koulupoikaa, jotka käveli naapurin vartioon ja ne ammuttiin.

En tiedä Romppasen kohtaloa, voi olla karmea kohtalo, jos hän joutui palautettujen joukkoon, jos säästy hengis. Aliupseerillahan oli lyhyt elo toisella puolella. Sehän oli sotilasvalan rikkominen karkealla tavalla, kun oli vielä itsensä kouluttanut. Kertoivat, että heimopataljoonan aliupseerit ammuttiin jo luovutuspaikalla.

Hiihtokurssin jälkeen päällikkö sano, että Karilla olisi lomatuuri, mutta kun olette nyt hiihtoa reenannut ja tekniikkaakin harrastaneet, niin se olisi hiihtokilpailuihin osallistumis pakko.

Ja niin minun piti hiihtää vielä viestijoukkueessa, ennen kuin pääsin lomalle. Enkä aivan huonosti hiihtänytkään, ei me kylläkään voitettu. Sen totesin, että hiihdon tekniikka oli vaikeaa.

Lomalta tullessa oli uusi komennus, vanhoilla päivillä jouduin aliupseerikouluun Uudellakirkolla. Koulutus oli ankaraa. Toukokuun 6 päivä saivat kaikki 12 korppia yhden natsan lisää. Tehtäväni ei muuttunut miksikään, olin edelleen taistelulähetti komentoryhmässä.

Siirrymme Uudeltakirkolta, heti lomalta palattuani Raivolan lehtikuusimetsän reunalle varustelutöihin. Kävin hyvästelemässä majapaikan vanhan emännän ja papan. Emäntä laitto evästä minulle ja totesi, että jaksatkohan sinä sinne kävellä. Mikäs tuo 8 km oli kovakuntoiselle miehelle ja reppukin oli kevyt.

Tehtiin varustelutöitä, kunnes kesäkuun 8 tai 9 päivä rupesi kuulumaan Ranskanmaalta maihinnousuista ja pian alkoi toimintaa meidänkin linjoissa.

Summun-niemellä ollessa sain radiopuhelinmiehen koulutuksen. Nykyään sellainen vehje mahtuisi taskuun, silloin se painoi anorin ja hehkun kanssa 8 kg. Hain radiota viestin varastolta.

Kolonna oli tiellä menossa ja maataistelukoneet hyökkäsi sen kimppuun ja kyllä meillä oli kovat paikat metsässä. Saimme asiattomasti tulta, eihän ne meitä sieltä metsästä nähneet, yrittivät kuormastoa ja kyllä siinä joitakin osumia tulikin.

Sain radion kuitenkin pääkomentopaikalle. Tämän jälkeen siirryttiin toiseen paikkaan.

Kesäkuulla 9-10 päivän aikoihin vuonna -44 Valkeasaaressa alkoi tapahtua. Siirrymme pääpuolustuslinjalle. Huolimatta siitä, että oli taistelulähetti aliupseeri sain konekivääriryhmän.

Siihen kuului kymmenkunta miestä. Yksi oli hevoslääkintä alikersantti, sitten oli korpraali Tuovinen, joka oli konekiväärinampuja, Veikko Laitonen Alavudelta hän oli konekivääriapulainen ja Pukkila sekä eräitä muita joiden nimiä en muista.

Meidän ensimmäinen tehtävä oli kesäkuun 13 päivä. Tuli ilmoitus, että yksi HR ryhmä oli jättänyt asemat ja linja oli siltä kohdalta auki ja meidän täytyi miehittää se.

Vammelsuussa oli ankara tuli. Ylitimme rantaradan ja jouduimme välillä pidättämään ja painautumaan yhdyshaudan reunamaan, että pystyi hengittämään.

Siellä ampui tavallinen kenttätykistö, kranaatinheittimet ja kaiken yllä mereltä valtavan raskas kaliiperit, sekä näitä Stalinin rakettien ammuksia, joilla oli valtava räjähdysvoima, kuin meijeritonkkia olisi revitty. Yhdyshautaan ei sattunut osumia, kylläkin kranaatti osumia tuli ja miehiä oli mennyt.

Miehitimme ja pidimme ne asemat koko päivän, eikä meillä ollut tiukkaakaan. Eivät he vakavissaan yrittäneetkään asemia ottaa.

Iltapuolella kersantti palas paikoilleen ja varmaankin kaikki sen miehet. Oli viileä ilta minulla oli kersantin mantteli päällä ja olin jakanut tupakat pojille. Annoin manttelin takaisin, natsat olin ottanut pois. Saimme lähteä korsulle takaisin.

Olimme siellä noin 15 min, kun päällikkö sano, että olisi palattava asemiin ja vietävä linnoituskonekiväärit sinne. Kiväärit oli alhaalla rotkossa ja ne piti asentaa paikoilleen.

Pojat jurnasivat kauheasti, kun taas pitää lähteä. Raahasimme linnoituskonekiväärit paikoilleen ja tulimme korsulle.

Olin komentajankorsussa, samoin päällikkö ja komentaja joka oli ratsumestari Palokangas, sekä hänen lähettinsä ja jokunen upseeri. Yö meni jotenkuten.

Aamulla tasan kello 07.00, aivan tarkalleen, maa repesi, silloin alkoi sellainen keskitys, että korsu heilu ja kartiinilamppu sammu. Komentaja sano lähetilleen, että nyt pojat se alkaa, pane Hulupponen krammari soimaan. Hulupponen laittoi ja levy soi, saksankielinen kaunis naisääni lauloi, että palaa taas.

Tuli, kun vähän taukosi lähdettiin ulos päällikkö ja minä, sekä ryhmä toisesta korsusta ja menimme asemiin. Meillä oli tavallinen raskaskonekivääri. Alikersantti Tirrir sano, et ei tilanne ole heikko, niillä oli yks mies vaan.

Yks poika, joka oli ampujana linnoituskonekiväärillä oli pudonnut teräskuvun alle ja hän oli kuollut ja Veikko Kuusela Ylämaalta oli kaatunut yhdyshautaan ja joitakin muita.

Laitoimme konekiväärin ihan aluemiehen asemaan, ei edes risua päällä ja jäimme odottamaan mitä tuleman pitää. Keskitys oli kova, joskus osu yhdyshautaan ja puut lensi korkealle ilmaan ja tulivat klapaaten alas.

Alikersantti Murtomäki Teuvalta innostu ampumaan hyökkäysvaunuja. Vaunut olivat joen toisella puolella, matkaa oli noin 200 metriä. Joki oli leviä ja ne ei ollut uivia vaunuja, ne oli sotkia. Kaatoivat puita ja toivat niitä jokeen, virta oli niin kova, että puut eivät pysyneet paikoillaan. Ne sukii meitäkin ja hankalapuoli asemissa oli kun penkka oli takana vähän korkea ja kun siihen osuessa kranaatin sirpaleet lenteli yhdyshautaan. Ei meille ihmeempiä sattunut.

Murtomäki ampui vaunua, jossa oli luukku auki ja tuumasi, että varmasti osu. Se vaunu oli vetämässä vain toista vaunua liejusta. Murtomäeltä sirpale vei peukalon ja se lähti taakse ja joku poika haavoittui selkään minun ryhmästä.

Tilanne vähän rauhoittui. Vaunut ajo kuin paraatissa puita ja niitä oli paljon. Lähdin käymään tukikohdan päällikön luona, muistaakseni Hakkilan. Jälkeenpäin olen lukenut, että se olisi ollut Pohjanpää, mutta kyllä minulla sellainen muistikuva on, että se olisi ollut puhemiehen poika Hakkila kornetti. Sanoin sille, että kyllä siltä nyt tullaan pian ylitse, eikö sinne saisi tykistötulta. Se sano, ettei ole yhtään lähettiä ja mikään puhelinyhteys ei toimi. Käski viedä tiedon komentajankorsuun.

Pojat jäi asemiin, lähdin yhdyshautaa pitkin, matkaa oli n. 300 metriä. Korsuun oli tullut

täysosuma, se oli ollut lentopommi. Komentaja oli yksin korsussa ja käveli hermona siellä. Sano minulle, että menkää nyt asemiin takasin ja sanokaa pojille, että on kestettävä muutama tunti. Lagus tekee vastaiskua Kuuterselässä, tykistö ryhmittyy uudelleen ja tykistötulta ei saa.

Otin AJP:stä konepistoolin patruunoita 2000 kpl ja kiväärin patruunoita ja kävelin asemiin takaisin. Mitään ei ollut tapahtunut, oli aika hiljaista.

Kello 22.00 alkoi keskitys ja sen jälkeen hyökkäys. Oikeastaan mitään ei nähnyt, joesta tuli sumua ja kauhea pöly nousi taivaalle. Hetken jo hurrattiin, kun ne tuli lyhyinä, että nyt oma tykistö ampuu, mutta ne korjasi sen pian.

Näimme suuliekistä, että olivat päässeet yli. Tuominen ampui konekiväärillä ja minä Laitasen Veikon kanssa vuorotellen minun konepistoolilla, toinen latasi ja toinen ampui.

Tilanne kesti ehkä tunnin ja tuli aivan hiljaista.

Yksi pioneeri vänskä ja sen lähetti oli kranaattikuopassa ja ampuvat. Käskin niiden olla räiskimättä, kun mitään ei näy. Yksi korpraali oli niiden käskenyt ampua, en tiedä mikä. Istuin konekiväärin viereen ja nukahdin. Heräsin siihen, kun joku potki minua jalkapohjiin.

Luulin, että jannut oli saanut päähänsä lähteä ja sanoin, ettei täältä mihinkään lähdetä.

Ne sano, että ole hiljaa, katso. Siinä oli ratsumestari. Sanoin, että ottakaa vyöt pois lähdetään. Ja niin otimme vyöt pois.

Otin konepistoolin ja ampuja otti varsinaisen, apulainen otti jalustan, lähdimme hissukseen.

Hetken kuluttua vilkaisin taakseni jalusta oli jäänyt, apulainen käveli ilman jalustaa ja ampuja käveli lukko kädessä, en puhunut mitään.

Jossakin vaiheessa tavoitimme ratsumestari Siranon porukka ja kukaan ei kysynyt mihin kalusto jäi, eikä se siinä vauhdissa olisi pysynyt mukanakaan.

Jälkeenpäin saimme tietää, että rykmentille oli tullut vetäytymiskäsky kello 22.00, samoihin aikoihin, kun meillä alkoi se hyökkäys. Jostain syystä lähetti ei tullut koskaan perille. Silloin, kun me lähdettiin oli 15 päivän aamu 04.15 ja toiset lähti 14 päivän iltana kello 22.00. Meillä oli sikäli hyvää tuuria, livahdimme ilman tappioita asemista. Ehkä syynä miksi vihollinen ei yrittänyt asemiin, kun siinä oli se joki ja toiseksi, kun oli niin kova tuli vastassa. Tuumasivat, että kyllä ne sieltä, kun 32 hyökkäysvaunua oli jo meidän selän takana ja prikaatin esikuntakin oli joutunut karkuun.

Menimme monen mutkan kautta ja tapeltiin Kuolemanjärvellä ja Rokkalanjoella. Viipurin lähellä Sommeilla meidät pakattiin kuorma-autoihin ja heitettiin Viipurin Tervajoelle odottelemaan uusia tappeluita.

Tappiot Vammelsuussa oli aika kovat. Niemelän Kalle jäi Vammelsuuhun kentälle. Aliupseerikoulu kavereista alikersantti Puukari katos ja meidän yksikön viidestä korpraalista kolme jäi vangiksi.

Tämä oli perääntymisvaihetta, sehän alkoi kesäkuussa -44 ja se jatkui meidän osalta Viipurin liepeille kesäkuun 19 päivä. Tulimme läpi Viipurin se oli silloin jo sekaisin. Siviiliasukkaista se oli tyhjätty, kuten muutkin alueet sikäli kun oli ehditty, evakkoja saattoi olla jonkin verran.

Tapasin Laaguksen joukoista Toivo Järvisen, hän oli jääkäripataljoonassa Sommeilla. Viipurin taistelut ei kestäneet ja Viipuri oli vallattu kesäkuun 20 päivä ja Viipurintornissa heilui punalippu.

Olimme lähellä Viipuria Jokelassa, Tervajokelassa Tervajoeksi me sitä sanottiin. Siellä oli paljon evakkojen proomuja lastattuna, mutta todennäköisesti niitä ei koskaan saatu Suomeen, koska siellähän sulkeutui reitit.

Tervajoella olimme vain muutaman päivän ja heinäkuun 3 päivänä meidät siirrettiin Esisaaren kautta Suonionsaareen saaristotappeluun. Rykmentti miehitti Ravansaaren, Esisaaren ja Suonionsaaren.

Minun paikkani oli Suonionsaaressa ja olin jälleen komentoryhmässä kornetti Viitasen porukassa. Minulla oli radio, olin saanut uuden. Komentopaikan otimme kivinavetasta heinäkuun 3 päivän iltana vuonna -44 ja porukat miehitti saaren eripuolet.

Seuraavana aamuna noin seitsemän maissa alkoi valtava hyökkäys laivastotykistöllä ja maataistelukoneet lensivät kuin lentonäytöksessä ja tulitus oli kova.

Olin yhden PST:n joukkueen pojan kanssa navetanvintillä, sirpaleet löivät lautaseiniin.

Katsottiin, ettei siellä kannata enää olla, menimme vinttiin johtavan sillan alle pahnoihin maata.

Aseet meillä oli mukana, leipälaukku ja radio jäi vinttiin. Siihen tuli ylikersantti Vaittinen ja sano, että älkää olko kaikki yhdessä kasassa, hajaantukaa maastoon, muuten tulee liikaa tappiota jos sattuu osumia.

Menin 20 metrin päähän navetasta ja kattelin hommaa. Miehiä kulki tiellä edestakaisin ja maataistelukoneet pommitti. Näin laivueen tulevan ja pommit lähti.

Löin maihin ja hiukan ohjesäännön vastaisesti, koska polvi jäi koukkuun. Pommi räjähti, niin lähellä, että melkein kädellä ulotuin kuopan reunaan ja pieni sirpale meni polvilumpion syrjästä sisään ja verta rupesi tulemaan. En kuitenkaan lähtenyt minnekään, kattelin mitä tämä homma oikein on ja että käyn vintiltä hakemassa leipälaukun, koska siellä oli kamera ja radion myös.

En huomannut, että täysosuma osu navettaan. Sieltä rupesi tulemaan miehiä verissään, komentaja molemmat silmät ja päällikkö toinen silmä poskella. Päällikkö kysy olenko haavoittunut, kerroin olevani vähän, pyysi taluttamaan, kertoi, ettei näe toisellakaan silmällä. Lähdin taluttamaan ja viis veisasin radiosta, laukusta, kamerasta ja muista tavaroistani.

Tulimme Suonionsaaren rantaan ja siinä oli aseettomia terveitä miehiä, toiset riisu vaatteitaan ja lähtivät uimaan Suomeen päin. Tulitus oli lähinnä ilmasta ja savua oli paljon.

Saimme veneen, rykmentin komentajan lähetti souti. Veneessä oli komentaja, päällikkö, pari muuta ja minä. Päällikkö kysyi mitä teen aseella ja käski antamaan rannalla olleille aseettomille miehille ja niin minä annoin konepistoolini heille. Muistan aseen numeron 16909, sinne se meni, enkä takasin saanut.

Matkan pituus oli 1½ km, komentaja tunsi minut äänestä ja kyseli olinko haavoittunut ja pitkäkö on rantaan. Pojat ui, kuka osasi ja tultiin maihin mantereen puolelle ja ne arvasi, että se on maihinnousu paikka, koska tykistötuli oli kova. Viitasen kanssa syöksyttiin ja päästiin ehjin nahoin JSP:lle. Päällikkö sano, että pysytään porukassa, hänellä on karttalaukku. Viitasella oli tulenjohtokeksintö, josta Nenonenkin oli kiinnostunut. JSP:llä tulivat morffiiniruiskun kanssa sanoin, ettei minulla ole kipuja, en tarvitse. Polvi sidottiin ja minä lenkkasin yksikköön takaisin.

Tämä heinäkuun 4 päivä oli pahin päivä meidän yksikös. Miesvahvuus oli 120 ja tappiot Suonionsaaressa yli 30 kaatui tai katosi.

Se oli monen viimeinen päivä ja yleensä ne jäi kaikki selvittämättä. Ylikersantti Vaittinen, joka komensi meidät navetasta maastoon katos sen jälkeen, eikä häntä tullut sotavankien vaihdossakaan ja hänen kohtalo jäi aivan selvittämättä

Luutnantti Viinamäki kaatui ja olihan saareen lähtö minullekin karmea, kun aliupseerikoulukaveri Sulo Saari Lappeenrannasta ja joukkuejohtaja Viinamäki olivat samassa veneessä ja jouduin nostamaan niiden ruumiita maihin ja sitten lähettiin itse sinne.

Olen jostain lukenut, että siellä oli 550 rakuunarykmentin miestä ja tappiot olivat 220. Siihen luettuna kadonneet, kaatuneet ja haavoittuneetkin. Lievästi haavoittuneet pääsi itse pois, hukkuneita oli paljon, puolentoista kilometrin uintimatka on sentään aikamoinen urakka, vaikka vesi oli lämmintä.

Toisilla miehillä oli paita toisilla ei sitäkään. Meidän komentoryhmästä yksi Ikaalisen poika mielestäni leuhki, kun se kehu, että eilen en osannut uida, mutta ny opin. Ei sitä kyllä kilometriä ui, jos ei osaa. Oli se kivellä ollut jo aikalailla huonossa kunnossa. Muistaakseni Laitasen Veikko oli joutunut myös uimaan, sen oli joku korjannut kiveltä.

Meidät heitettiin Muhulahteen ja olimme rantavarmistuksessa. Jonkinlaista tykistö taikka ilmatoimintaa siellä oli. Olimme voimia kokoamassa ja täydentämässä.

Muutaman päivän päästä saatiin siirto rautateitse Savonlinnaan ja meidät purettiin Kaltimon asemalla. Sieltä meidät siirrettiin nopeasti autokuljetuksena. Silloin oli losseissa jo moottorit ja rykmentin ylimeno oli hyvinkin nopea. Jouduimme päätä pahkaa koviin taisteluihin Ilomantsissa.

Siellä oli kaksi divisioona hyökkäämässä kohti Joensuuta ja Pohjois-Karjalaa. Siellä oli 21 prikaati jääkäripataljoona ja Uudenmaan rakuunarykmentti, Hämeen ratsurykmentti ja näiden hyökkäystoimet johtivat nopeasti tulokseen. Kaksi divisioonaa jäi mottiin, myöhemmin väestä pääsi aika paljon karkuun, mutta kalusto hevosineen kaikkineen jäi sotasaaliiksi. Hyökkäysvaunuja tuhottiin, se oli sodan viimeinen mottitaistelu ja voitollinen sellainen. Sitä pidettiin merkillisenä saavutuksena jo sen vuoksi, että hyökkääviä joukkueita, siis meitä ei ollut enempää kuin niitä puolustaviakaan.

Olin silloinkin taistelulähetti aliupseeri. Etenimme yhtenä aamuna Luovejoen sillan lähelle. Tässä porukassa oli pioneereja ja Alavutelaisia oli mm. Saarisen Olavi. Pioneerit kantoivat valtavaa räjähdyspanosta olkapäällään kepillä. Tarkoituksena oli Luovejoen sillan räjäyttäminen ja vihollisen kuljetusten estäminen sinne mottiin.

Tulimme kukkulan juurelle ja siellä alako tulitus. En tänäkään päivänä oikein tiedä, vaikka olin aika lähellä sitä siltaa, että miten ne pojat sen homman hoiti. Vartiomiehet oli sillalla, kait ne nappasi miehet ja veivät räjähdyspanoksensa ja silta lensi taivaan tuuliin ja tie oli poikki. Se oli aamulla joskus neljän maissa kun risukossa kuunneltiin. Ratsumestari Vartiainen sanoi, että ei tiennyt kaveri kuinka lähellä oli lähtö. Kun annettiin auton mennä, ei nähty autoa, mutta kuulimme selvästi, kun vaihteita vaihdeltiin. Niissä oli erikoinen ääni, näissä pienissä kuorma-autoissa.

Heti sillan lennettyä ilmaan, siihen ajoi useampi sotka, mutta ylihän ne ei päässyt, sinne maastoon ne sukii. Menin Siltin Rainerin kanssa kattomaan, ne ampui kauhulla, mutta ei osunut.

Sain hankalan tehtävän. Piti viedä pioneeriryhmä hajottamaan polkusiltaa joelta, jonka naapurinmiehet oli tehnyt lankusta. Pelkäsin enemmän omia kuin vihollisia. Piti olla linjojen välissä ja kaverit oli hyvin epäluuloisia liikkeisiin välimaastossa. Pioneerialiupseeri oli kuin itse rauhallisuus, kirveellä se hajotti ja laittoi vielä pinoon lankut rannalle. Lankut oli naulattu viistuumasilla. Siltoja oli kolme ja kaikki tuli hajotettua. Haavoittuneita tuli hyökkäyksessä ja prikaatin tappiot oli toistatuhatta miestä, joista kaatuneita oli paljon.

Jäin yksin asemiin ja pidettiin linjoja. Eräänä päivänä luutnantti Jansson tuli siihen ja sano, että lähtekää hänen matkassa kakkosen lohkolle. Sanoin, että olen ainoa mies, enkä voi jättää tätä. Lupasi vastata siitä, syöksyimme kranaattitulessa asemiin.

Se oli hyvin kuvaava sille tappelulle, kornetti Katila oli asemissa, sillä oli 4-5 miestä ja sano siinä olevan koko joukkueen. Hyökkäysvaunu palo 20 metrin päässä asemista.

Aina kun ammus räjähti, tulenliekit nousi korkealle vaununtornista. Jansson kysy Katilalta, että kuka tuon teki. Se sano, että se oli tuo poika Sorjonen, kaikkein mitättömin meistä kaikista, niin se vaan ampui.

Se sano, että tykki oli osunut vaunuun monta kertaa, mutta se ei pysähtynyt. Panssarikranaatti ei sitä lävistänyt, mutta kun poika oli nyrkillä ampui 20 metrin päästä, niin kansi lensi auki ja ampuja lensi tornista ulos ja vaunu syttyi tuleen.

Sota loppu Ilomantsissa ja motti laukesi. Jouduimme uuteen paikkaan, meillä oli siellä hyvä korsu. Opittiin asemasodalle, kun kuultiin lähtölaukaus tiedettiin mihin se tulee. Varmistettiin asemia, kaivettiin ja sijoitettiin aseita uudestaan. Jouduin kiertelemään asemista toiseen.

Ei se kovin vaikealta tuntunut, vihollinen oli saanut siipeensä, eikä sillä ollut isompia haluja rynniä.

Syyskuun 4 päivän aamuna tuli lähetti ja käski päällikön puheille. Ihmettelin, koska tykistön tulenjohtaja, päällikkö ja kaikki oli hereillä ja kello oli neljä. Päällikkö käski mennä sairasajoneuvo asemalle ja sanoa, että jos vihollisen puolelta esiintyy taistelutoimintaa kello 07.00 jälkeen, niin silloin taistellaan kuten ennenkin, mutta jos ei, niin aselepo astuu voimaan kello 07.00.

Se oli melkoinen tieto. Sanoin vartiomiehelle pihalla, että nyt on kuule rauha maassa. Vartia otti minua olkapäistä kiinni, puristeli edestakaisin ja sano, että mitä sinä höpäjät. Ei se sitä uskonut, eikä sitä tarvinnut edes uskoa, sillä 07.45 alkoi kuulua tuttujen lähtölaukausten sarja ja kranaatit alako räiskyä. Mikä aselepo sellainen on?

Tämä homma vasta hermoja kysyvää oli, koko päivän oli tulitusta ja olimme asemissa.

Viidennen päivän aamuna samaan aikaan taas ennen kahdeksaa sama juttu. Kun nämä kranaatit oli räjähtänyt tuli haudan hiljaista, ei kuulunut risahrostakaan. Hetken kuluttua kuului toiselta puolelta laulua ja meidänkin pojat veti Tellervoa. No sitten tuli pian yhteydenottoa toiselle puolelle. Kului jokunen päivä, tuli uusi määräys. Varustelutyöt aloitetaan uudelleen, tuliannoksiin otetaan vahvistetut ja ollaan varuillaan kaiken varalta.

Näin jatkui 19 päivään saakka, jolloin rykmentistä korsuun tuli soitto, että päällikön puheille esikuntaan. Ravasin sinne ja päällikkö käski asemiin takasin ja käski viemään tiedon korsurakennustyömaille kaikille, että aseet kootaan määrättyihin paikkoihin, varustelutyöt lopetetaan ja jäädään odottamaan lähettien määräyksiä.

Määräykset tulivat pika pikaa iltapäivällä ja vetäydyimme kilometrin ja seuraavana päivänä 4 kilometriä.

Sain kirjeen kotoa, jossa ilmoitettiin, että setä on kuollut. Paikallispäälliköltä tuli todistus, että setä on kuollut ja hän on tehnyt testamentin minulle ja oikeuden istunto on silloin ja silloin ja oikeudessa olonne on välttämätön. Menin päällikön luo, vedin kättä lippaan ja esitin asiani. Sano, että valitan ja samalla onnittelen, te saatte loman.

Sain loman heti ja kun tulin takaisin ja ilmoittauduin Joensuussa esikunnassa, niin siellä sanottiin, että yksikkönne on Utissa.

Sain litteran Uttiin. Utissa pidettiin lähtiäisparaati ja kenraali Svensson otti sen vastaan ja me marssimme. Lähdettiin Lappeenrantaan, jossa sain erikoiskomennuksen. Päällikkö sano, että te menette tuossa autossa ja käytte vaimolleni ilmoittamassa, että tulen silloin ja silloin ja että panee saunan lämpiämään.

Lappeenrannassa olin muutaman päivän. Lähdin siltä 13 päivä marraskuuta -44 ja Rajalan Arvi tuli minun petilleni Lappeenrannan kasarmille. Ilmoittauduin Seinäjoella ja luovutin aseeni itäisenpiirin varastoon, sota oli loppunut, 4 vuotta 7 kuukautta ja 22 päivää oli lähdöstä kulunut.

Vapaa-ajan vietosta, olin lukuihmisiä jo varhaisessa vaiheessa hankin sinne tietokirjan ja olen lukenut kirjan hyvin tarkasti. Nimeltään Pikku Jättiläinen ja tätä painavanlaista kirjaa kanniskelin mukanani. Innostuin Niemelän Kallen kanssa opiskelemaan KSV:n kirjeopistossa Kannaksella vuonna -43 tai oikeastaan jo -42 sen aloitimme.

Otin aineeksi sähkötekniikan ja teknillisenosaston matematiikan, Kalle luki ainakin suomenkieltä yhtenä aineenaan.

Summussa ja taisi olla Kiviniemessäkin, että sai suorittaa oppikoulukursseja, upseereissa oli opettajia. Näihin en osallistunut, harrastin lähinnä itse opiskelua.

Kiviniemessä ollessa meidän valistusupseeri Eero Väre, myöhemmin Kipparikvartetin laulaja, soittomiehiä. Hän kutsui meidät Niemelän Kallen kanssa puheilleen ja kyseli meidän opiskelusta ja kertoi, että rykmentti haluaa auttaa kurssimaksuissa. Kurssimaksut olivat melkoisia. Väre löi meille rahat pöytään ja sanoi, että sopimus on allekirjoitettava. Sopimus oli sellainen, että sitoutuu suorittamaan kurssin loppuun, mutta jos haavoittuu tai kaatuu, se on sillä selvä. No!

Meillehän kävi niin, että Kalle kaatui ja minä, kun kurssi oli vähää vaille lopussa ja oli se vuoden -44 kahakka, niin kirjat ja kannet, pikkujättiläiset kuin muutkin, ne jäi Kuolemanjärven suolle. Minä pistin ne matkalaukkuun ja laitoin kuormaston mukaan. Ajomiehet ajo vikaan, niin kirjoja lueskeli muut miehet.

Ja etten olisi pettänyt Väreelle antamaani lupausta, niin minä sodan jälkeen aloitan siitä mihin olin jäänyt, mutta totuus oli se, että en pystynyt aloittamaan siitä kirjasta johon olin jäänyt, vaan oli aloitettava alusta. Suoritin kyllä molemmat kurssit ja molemmista on ollut hyötyä elämän varrella.

No tämä oli yksi vapaa-ajan harrastus.

Sitten oli liikuntaharrastus, oli urheilu, suunnistus, uintikilpailuja, jalkapalloakin pelattiin Summun mailla ja tietysti ratsastettiin ja oli kilpailujakin.

Sitten oli erilaisia puhdetöitä, niitä teki miehet, jotka oli hyvin taitavia käsistään. Erääthän ovat väittäneet sellaistakin, että kun olisi pitänyt kaivaa korsuja hyökkäyksen varalle, niin nämä teki vaan sormuksia ja muita ja unohdettiin kokonaan sotatila.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllähän esim. asemasodan aikana tällainen harrastelutyö tai lukeminen oli mielenterveyteen vaikuttavaa.

Siellä oltiin vuodesta toiseen, eikä tietty koska loppuu ja mikä on edessä, niin kyllä se jonkinlaista mielenrauhaa antoi, kun oli tekemistä.

Olin toimitsijana Kannaksen hiihtomestaruus kilpailuissa ja siellä oli tunnettuja nimiä aina Joppe Karhusta lähtien.

Hiihdossa olin toiseksi paras porukkaan kuuluva, sillä ne huippuhiihtäjät meidän porukasta oli valtavan hyviä. Enkä kelvannut valiohiihtäjä porukkaan.

Yleisurheilua en pahemmin harrastanut.

Ainoa jonka muistan oli Lempaalan linjoissa Taalikan kanssa ( hän oli myöhemmin tunnettu viis-ottelija) hyppäsimme kahdeksan loikkaa korsun edessä ja oli siinä Veikko Hassinenkin ja he molemmat olivat minua parempia. Tämä oli meidän jokapäiväinen harrastus ja hypyt olivat vauhdittomia.

Painia en harrastanut, mutta eräs tapaus oli. Olin pioneeriporukassa Karhumäen suunnassa. Siellä oli yksi kaveri Kemistä ja se oli innostunut nyrkkeilystä. Se väitti, että nyrkkeilijä voittaa painijan. Ja yhtenä ruokatuntina, vaikka poika oli minua päätään pidempi vedin sen niskasta kanervikkoon, aivan suoraan seliuhun, se meni valtavan hyvin ja en usko, että olen jälkiinkään päin osannut niskaheittoa niin hyvin.

Karkkilasta Einari Engström sano, että huomasitko kuinka nuoren kaverin otti päähän tuo sinun heittosi, eikä se koskaan enää puhu nyrkkeilystä tai painista mitään.

Harrastuksista vielä, en tiedä oikein mistä se johtuu, mutta jouduin aina junailemaan kaikenlaisia juttuja. Tämä Väre komensi minut Kannaksen radioon kuuluttajaksi levykaapille tunnin ajaksi. Radion päällikkönä oli Erkki Sorakuru ja Olavi Virta tunnettu levylaulaja oli teknikkona. Valitsin 20 levyä, jotka soitin, olinhan saanut ankarat toivomukset linjoista siten, että jos ett sitä soita, niin älä vaivaudu takaisin. Tein vähän kiusaakin, soitin savonmuan hilimankin vaikkei sitä toivottukaan. Levyt kun oli soitettu, Sorakuru sano, että on se huonoa, kun ei voida palkkiota maksaa, mutta ei täältä tarvitse selvin päin lähteä. Laitto pojan hakemaan kirkasta ja niin me Olavi Virta, Erkki Sorakuru ja minä syötiin poronlihaa ja otettiin napanteriä. Pikkusen tuuditti lähtiessäni kattomaan majapaikkaani.

Seuraavana aamuna Väre kiitteli hyvästä suorituksesta ja sano, ettei sanat ollut jäänyt kurkkuun. Sorakuru tiedusteli olenko ennen ollut radiossa, kerroin radiopuhelimeen puhuneeni ja tuumasi, että on teillä sitten tuntemusta. Tämä oli yksi näitä erikoisia komennuksia.

Olihan niitä lukemattomia tapauksia ja myllyssäkäynti Summussa oli sellainen. Jauhatimme ruista kolmenlitran myllyllä, jotta saisimme puolukkapuuroa. Talousaliupseeri Voitto Kytöniemi pani meidät asialle. Minun porukkaani lyöttäytyi yksi korpraali Oksanen ja silläkin oli reppu täynnä jyviä ja ilmoitti, että hänenkin täytyy jauhattaa, hän fominasta vaihtaa vänrikki Grusenqvistille kultarahan. Ja niin ne jauhettiin, mutta repussa ei ollutkaan tarpeeksi jauhoja ja minun täytyi rikkoa vähän lakia ja antaa meidän jauhoista, että se kultaraha saatiin fominasta. Kaiken kukkuraksi joku fominan naisista kanteli, että on tehty kauppaa ja asia meni komentajan tietoon. Vänrikki menetti kultarahansa ja hyvä ettei mekin saatu siitä jotain, kun mentiin tekemään kauppaa. Tämä fominan mummu suuttui siitä, kun me annettiin jauhoja vain toiselle ja sekin olisi tehnyt kauppaa. Täytyhän se puolukkapuuro saada ja siitä tulikin hyvä puolukkapuuro. Puolukat oli itse poimittu ja jauhot saatiin rukiista, jotka meillä oli kylvös. Näitä juttuja riittäisi pitkään, sillä näitä kyllä sattui, mutta tämäpä tästä.

Kiitos Aarre Karille haastattelusta!